Äiti-muija, kun ymmärsi että tässä ei ole leikin sijaa ja että ukko se asiat älyää, tuli hyvin iloiseksi ja rauhoittui ja rupesi itsekkin pyytämään sääskiä ja tapaili niitä poikalapsen suuhun.
— Syö, syö, kullannuppuseni, hotsi, hotsi, kyllä äiti antaa lisää!
Vaan eihän sen muijan tarvinnut niitä sääskiä pyytää. Lapsi sai niitä itsekkin iltikseen niin paljon kuin tahtoi.
— Lähdemme tästä niitylle, tuumi isä juhannuksen jälkeen, niin saapi piltti massunsa täydeltä Jumalan viljaa.
Ja kun menivät niitylle, niin siellä poikalapsi, se seitsemäs mökin poika, ripustettiin riippakoivun oksaan kiikkumaan ja siinä se kiikkui ja ahmi sääskiä, joita pilvenään pelmusi hänen ympärillään. Poika söi varmaankin kolmesataa tuhatta sääskeä illassa! Yksi mäiske vain kuului.
— Kunhan se siitä kasvaa isommaksi, niin syöpi se kolme mokomaa enemmän ja tekee ihmeitä. Elähän huoli, akka — meistä paisuu vielä rikkaita ihmisiä emmekä enää tarvitse niityllä rypeä.
— Tuleeko meistä rikkaita? kysyi akka ihmeissään ja nojautui haravan varteen ja pyyhki kyyneleitään. Vaan ukko ei sen enempää selitellyt.
Olivat, elivät siitä seuraavaan kesään, niin se poikalapsi siitä sääskensyönnistään oli jo niin tullut maineeseen että sitä kävivät katsomassa kylän herrasväetkin. Kävi susivoudin rouvakin ja toi sokurikakkua, vaan lapsipa sylkäisi kakut suustaan ja sieppasi susivoudin komean rouvan nenän päästä ison kärpäsen, joka oli aikonut purra tuota hienoa nenää.
— Oh! huudahti silloin susivoudin rouva haltioissaan. — Minä en tiennytkään että lapsenne myös osaa syödä kärpäsiä. Minä en kärsi kärpäsiä kotonani enkä liioin nenäni päälläkään ja koska lapsi on kärpäsensyöjä, niin enkös saisi noin niinkuin lainata lastanne täksi kesäksi?
— Lainatakko lasta? tokaisivat ukko ja akka yhtäaikaa suut auki. Akalta jäivät leuvat tykkänään ammolleen, vaan ukkopa paukkasi suunsa nopeasti suppuun ja vilkutti silmää akalle. Mutta susivoudin rouvalle hän sanoi: