Kotikoiramme Hurtta Pystykorva Fox…

Minä olen vain koira. Nimeni on Hurtta Martta Sopuli Kopuli Pystykorva Jyskyleuka Fox. Minä puhun koirankieltä. Hau! hau! hau! Vou vou vou! Prrr ja buh! Se merkitsee niin paljon kuin: Hyvää päivää, pirpanat! Tervetulemaan, vierahat! Kukas oletkaan sinä? Varoppas itseäsi, ihminen! Minä olen tämän talon vahtimestari. Minun nenäni on niin herkkä että jo kaukaa vainuan, kun vieras kulkee. Minun korvani on niin tarkka että jo kolmen kukkulan takaa kuulen, kun kärryt jyrisee ja reki ritisee. Jos lintu pörähtää lentoon metsässä, senpä vasta kuulenkin! Linnun lemun tunnen yhtä hyvin kuin lihapullan hajun. Ai ai kuinka se haiskahtaa makealta, jospa tietäisitte, lapset!

Olen Hippa-Heikki, serkkuni on Kettu-Mikko, mutta pikkuserkkuni — herra Susi Hukkanen. Minä olen aina hippasilla. Minä ajan takaa Pappilan Ruunaa ja Toppilan Tammaa, minä juoksen leskeä Jänis-Jussin kanssa ja koetan kopaista kärppää kiinni hännästä. Ahdistan minä lehmääkin, jos niin tarvitaan, kyyditsen toki poroakin ja puren kintusta. Olen urhoollinen kuin sotasankari — koko lammaslauman hätistän järveen. Mutta rakas ruustinna on minua kieltänyt höyhentämästä pappilan kanoja. Antakaa minulle luupalanen, niin olen aika kiltti.

Minä olen Jumalan armosta hännänheiluttajataiteilija. Hännälläni nauran ja itken — naurakaa te suullanne, mutta se on tosi että minä hännälläni hymyilenkin. Ja hännällänipä sanon hyvää huomenta. Joskus ihan ingelskaksi: gud bai!

Olette kai nähneet, minkämoinen painimestari olen, kuinka minä pitelen jalkaini alla naapurin Nallia?

Minä olen loikka-leijona ja harppa-tiikeri. Ja uimamaisterikin olen — enkä minä koskaan riisu uimapöksyjäni. Osaan minä laulaakkin, olettekos sitä kuulleet? Vetelen aarioita, molleja ja duureja. Silloin kun minulla on oikein ikävä, menen istumaan perunakuopan päälle ja katselen metsään tai järvelle tai autiolle tielle, nuuskaan ilmaa ja laulan esimerkiksi näin:

Oi voi voi kuinka ikävä on mulla!
Ei maistu maito, ei limppu, ei pulla!
Saispa nyt kultani kaukaa tulla,
Kuutamo kuiskaa: tui tussalulla!
Hei hali lali laa,
Voi tätä mailmaa!
Missä on koirien taivas? —

Niin, niin. Mutta kissaa en kärsi! Kyllähän Mirri kaunis on, mutta minun mielestäni Mirri on koketti. Ymmärrättekös lapset, mikä se on — koketti? Kun hipsuttaa ja sipsuttaa ja muikistaa ja kuikistaa ja nostaa häntänsä pystyyn tai panee silmät sirrilleen, pyörittää päätään ja hieroo poskiaan ihmisen polvia vasten: niin se se on koketti. Hyi kuinka minusta Mirri on koketti — ja sentähden minä sitä komennan.

* * * * *

Vaan minäpä kerron teille kummallisen jutun. Kerran huomasin, kuinka kissa Mirri istui puussa ja vahtasi pikkulintua. Se oli juuri sieppaamaisillaan pikkulinnun kynsiinsä, kun minä satuin puun alle. Hau! huusin minä ja samalla pikkulintu läksi lentoon. Kutti parahiksi! huusin minä. — Tule alas! — Enpäs tule! ilkkui kissa — paha koira, pötki kotiisi! — Tule heti! haukuin minä. — Etpäs saa minua kiinni! pilkkasi kissa. Pah! sanoin minä ja kiipesin puuhun. Kissa kiipesi ihan puun latvaan ja alkoi surkeasti naukua. Mutta minä — kiipesin perässä. Silloin kissa Mirri pörhisti häntänsä paksuksi ja — läksi lentämään. Mutta minä ennätin tarttua hampaillani hännän huipusta kiinni ja — niin lensimme molemmat. Mutta voi ihmettä: kissa lensikin ylöspäin, lensi kuin hullu enkä minä uskaltanut heittää irti, jotta en putoaisi maahan. Heipparallaa! huusi kissa ja pian oltiin kuun päällä. Tämäpä koko reissua! murisin minä ja päästin irti kissan hännästä, sillä sieraimissani haisi niin kauheasti juustolta. Koko kuu oli hirmuinen juusto! Samalla tuli kuun tonttu ja sanoi: syökää vaan lenturit-häntyrit juustoa, jotta jaksatte! Niin me aloimme kissan kanssa molemmat jyrsiä sitä juustoa, toinen toisesta kyljestä. Mutta kun juusto loppui, niin — voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä enää seistä.