— Pilkkoisit puita! ehdotti kuningatar, — niin kukaties ikävä häviäisi?
— Tosiaankin, sanoi kuningas ja alkoi hakata halkoja pinottain, mutta eipä mielenmurhe helpoittanut.
— Se on sielussa! sanoi kuningas.
— Rupeaisit ihan rengiksi? ehdotti kuningatar, joka pelkäsi kuninkaan kuolevan murheeseensa ja tahtoi pelastaa oman miehensä.
Kuningas tosiaankin rupesi ihan renkimieheksi. Teki työtä aamusta iltaan, muokkasi peltoja, kynti ja karhitsi, raivasi rytöjä, korjaili valjaita, teurasti raavaita, veteli lantaa, kiskoi ja raatoi joka nurkassa niin että selkä höyrysi. Yhden kokonaisen vuoden oli kuningas renkimiehenä, mutta ihmettä ja kummaa — eipäs ikävä sittenkään eronnut.
— Se on sielussa! kertasi kuningas. — Kun ei meillä käy edes kesävieraita!
Kuningas parka kulkea kyökkäsi ympäri linnaansa, parta pitkällä ja selkä kumarassa, ja huokasi kilpaa syksylaineen kanssa. Ei ristinsielua näkynyt, lapsetkin olivat jo nukkumassa.
Silloin kuningas huomasi pääskyparven, joka leijaili ilmassa. Ne olivat naapurin köyhän mökin pääskysiä, jotka nähtävästi olivat muuttamassa etelään talveksi.
— Ah! huokasi harmaapäinen kuningas. — Lintusetkin pakenevat pois. Jospa linnani kartanossa asuisi edes pääskysiä, niin ei elämä tuntuisi niin painostavalta. Mutta Jumala ei lähetä meille pääskysiäkään! jatkoi hän ääneen, ukko parka.
Samalla harakka petäjän latvassa nauraa räkätti, kun kuningas näin itsekseen puheli.