Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:
— Se on lurjus! — suuri lurjus tuo mies… rottinkia se sietäisi niin että paikat paukkuu, niin että veri…
— Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni, tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.
— Tauti! matki kapteeni äristen — minä näytän, mikä tauti sillä on… minä sidon nuoralla sen… ei sitten vuodettansa…, helvetti!… viekää pois se! — minä en ilkeä nähdä koko miestä… viekää pois!
Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä, murahteli tämä yhä:
— Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita… kyllä minä ne tunnen…
Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.
Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.
Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa vastannutkaan tarkoitustaan, — hänessä kun näytti olevan omituinen vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. — Niin iso, niin verevä ja vankka mies! — —
Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.