— Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!… — Ja semmoisia veitikoita! — naurahti hän katkerasti.
Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, — näitä harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö hätäili ja raivosi.
— Rusheinie prijoomii, na plee — — tsho!… Astaavit — helvetti!… mitä ne vetää niitä käsiään!… eihän ne mitä aidanseipäitä ole… yhtaikaa!… herra jumala… helvetti!…
Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa, kiukkuista, hirveää…
Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota silti kukin yllin kyllin sai nauttia.
"Nyt oli Parta pahalla päällä" tai "nyt ei Rääsperi ollut ottanutkaan aamunaukkujaan" olivat lauseita, joita usein maatapanon aikaan saattoi kuulla väsyneiden sotamiesten huulilta. Mutta sen enempää ei siitä useinkaan puheltu. Vaan monikin ajatteli kai hiljaa itsekseen: jokohan huomenna kotka minuunkin kyntensä iskee!… Ja salattu pelko rinnassa he nukahtivat, ja kohta kuului vain heidän raskas kuorsauksensa suviyön vienosti hämärtämissä huoneissa ja päivystäjän yksitoikkoiset askeleet, kun hän kulki osastosta osastoon tullaksensa varmaksi siitä että kaikki jo nukkuivat ja että kaikki oli "tarpeellisessa kunnossa."
XXII.
Eräänä kesäkuun iltapäivänä, kun ilma oli käynyt koleammaksi ja länsipohjainen tuuli tuontuostakin lähetti kylmiä, vihaisia henkäyksiään meren puolelta ja oltiin n.k. kerronta-ammunnassa Nautaniemen ampumaradalla, oli kapteenimme Gräsberg taasen pahalla päällä. Sillä epätasaisen tuulen vuoksi onnistui ammunta yleensä huonosti, ja kuulat ne viistivät milloin maata, milloin lentivät ne kuulumattomiin patterin takaa siintävälle meren selälle. Minusta oli kyllä yhdentekevää, mihin ne milloinkin lensivät, kunhan ne vain jonnekkin lensivät, ja omituisesti minua viehätti kuunnella kuulan surkeata viuhuntaa, kun se kentästä turvetta reväistyään suurena kaarena singahti yli patterin, ellei se kumminkin onnen kaupalta osunut patterin puisiin maalitauluihin. Mutta Parrasta ei tämä tämmöinen leikki tietenkään ollut mieleen, hän kun komppaniian päällikkönä suuressa määrin oli edesvastuun alainen miestensä tarkkaan ampumisesta — ja samalla siis myös omasta arvostaan ja kunniastaan.
— Helvetti, vapaehtoinen, mitä te kynnätte! karjui hän minullekkin, kun kivääriin laukaistuani kenttä iloisesti pölähti, ja tuttu kuulan suhina alkoi kuulua: vuiiiiiiih… pani se.
— Mitä helvettiä te tulittekaan palvelukseen? kiukuitsi hän entiseen tapaansa tullen minun luokseni ja luoden minuun tuikean katseen. Mutta kun en tiennyt mitään hänelle vastata, jatkoi hän yhteen nuottiin: