Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"
Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen! — varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat. Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää, tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä haaveellisena kuin siellä Suomessakin — tuolla kaukana, jonne aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme? Emme, — onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja tuntuu vieläkin — sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto koskaan voisi soimata…
Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina tuolla yöllisellä retkellä.
Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli väärin on niin sanoa, — kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, — kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt, mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan, ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat osaisitte juoda, niin saisittehan te… mutta kun te olette niin helvetin tuhmia…" arveli hän kaiketi.
Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa mukaan tiedusteli että
— Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin puolesta:
— Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi siitä vielä tinki että
— Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:
— No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi pirullisena näin:
— Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille
Sakarilalle annoitte selkään!…