Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa seistiinkin — — —
XXVII.
"On verrattu rautahan,
Sydän kiveä kovempi on…"
Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti. Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi mielipiteeksi.
— Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa suinkin salli.
— Ja tietäkää — rähisi kapteenimme — että joka vain uupuu ja pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!… Joka vain väsyy, se on lurjus ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että… siltä minä, helvetti…
Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että joku ei kestäisi retken vaivoja.
— Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!
— Vai oletteko te akkoja, — mitä, hah? tiuskasi hän heittäen ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.
Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun herkempitunteisen rekryytin leuka.