— Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni…
Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani. En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer vitae scelerisque purus…" kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn paikkaan.
Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa, kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin, sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita upseereja oli lähellä)
— Tulkaas tänne vapaehtoinen!
Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään, seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.
Minua värähdytti… mitähän ne nyt minusta!…
— Oletteko te — aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan, syvämielisen katseen — kirjoitellut täältä leiriltä mitään sanomalehtikirjeitä Suomeen?
— Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen, tulleenkin varmasti perille.
Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi pannen painoa joka sanalleen:
— Menittekös te kirjoittamaan Helsingin — nimiseen lehteen n:o 187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin Pietaria, kohtasi meitä ilkeä venäläinen haju, — mitä?