— Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten olin vastannut, — kuinka väärin olin vastannut!
Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari askelta karjasi:
— Te kirjoittanut — —!… satans…! (hän suvaitsi kirota ruotsiksi).
— Venäläinen haju! kertailin minä — ja säpsähdin älyten hyvin, mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.
— Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, — ei se ole mahdollista… en minä ole noin kirjoittanut!…
— Ette!… ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan lauhtuivat — —
Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta minua saattoivat syyttää ja epäillä?… Mikä oli tuo paperiliuska everstiluutnantin kädessä?
Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa, murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin kädestä sanomalehtipalstan — sillä sellainen se olikin tuo paperiliuska — ja viittasi minua lähemmäksi.
— Tässä — sanoi hän miettiväisen näköisenä — on venäläisestä lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun Moskovan lehdestä… — Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat… ymmärrättehän vähän venättä?
Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella erään Suomalaisen leirikirjeestä —— nimiselle sanomalehdelle Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." — Sillä ne sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin sulkumerkkien sisällä.