Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!
Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! — se ajatus iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti, jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut toisen kansan kansallistuntoa!
— Herra eversti — vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, — en muista vähääkään kirjoittaneeni "ilkeä venäläinen haju"…
— No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.
— Tulinhan minä sivumennen maininneeksi siitä meille oudosta hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä… mutta eihän siinä mitään pah…
— Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta! kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.
"Mitä saatanaa!" — Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani, aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.
— Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi leimahtaa.
— Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni! sanoin minä saaden malttini takaisin.
— Ensimmäisessä —! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. — Olenko siis minä sen lukenut?