— Olette, herra kapteeni! — —
Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.
Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, muista lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" — tahi jos on lukenut, ei ole sitä miksikään huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. — Kapteeni parka! — hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!
— Oletteko ylioppilas? kysyi nyt — sen hyvin jo ennestään tietäen — everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.
— Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni" alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna vastaani.
Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty puhehalu heti ilmi.
— Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. — Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa —? — varokaa kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä kansallistuntoa?… muistatteko te, hah?
— Kyllä, herra kapteeni… mutta enhän minä olekkaan lou…
— Niin, enkö minä varoittanut… enkö?… helvetti… mutta te olette semmoinen… (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! — Teidät pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te… te olette niin äärettömän huono… niin hirveän kehno te olette!…
Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa… — ainakaan minä en tämän oman maapallomme päällä seissyt!