Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, — ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan ehtinyt jäähtyä.
Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni. Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi… Sinne se jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan… Ja nyt vasta luulin tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!
XXIX.
Oli palattu jälleen kotimaahan. —
Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta. Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi, omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta, muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka satuin olemaan päivystäjänä.
— Hyvästi nyt, vapaehtoinen! — Milloinka te pääsette? sanoivat he minulle.
— Kissa tiesi… vielä on aikaa!
Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin — jos oli jotain rikkonut… ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa…
Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi… olivat kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä…
Vääpeli — kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! — Vääpeli, joka kun suuttui, oli kamala…