Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin herra te luulette olevanne!"
Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin isällisesti… silmät kosteina. Hmyh… Kentiesi sentään hänelläkin oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? — enhän minä tuota tiennyt.
* * * * *
Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois laskettu.
Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo tuskaisa leirikirje-asia… ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi viattomat sanat, — joka teki kissasta karhun! — Voi inhimillistä epäluuloa!
Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi loppuajaksi.
Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, — en, sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, — tahi: ei ainakaan ottaisi pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää, koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.
Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.
Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen vastauksen, käypikö se laatuun, — ja aikomukseni oli sitten vasta ajaa asia läpitse kapteenini kautta.
Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. — Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.