Erämaan kohtalo! Kuinka monta sydänveren pisaraa sinä puserratkaan perhe-elämän keskellä! Mutta kuinka sinä samalla kasvatat ikävöimään ja kotikullalle arvoa antamaan…
Tuolla jo kulkee rovasti pikkupoikineen kaukopellon pientarella ja iänikuisten puuluistinten kirkkaat teräkset välkkyvät hänen olkapäillään. Huurteisen metsän läpi, pitkin Viitalan kesätietä käy onnellisen pappismiehen kulku, vaan sitten alkavat kopisevat askelet kaikua pieneltä lehmänpolulta, joka päättyy rämeen laitaan. Siellä se jo kimmeltää Airikaislampi, salomaan peili…
Henkeään pidättäen pikkupojat juoksevat isänsä edellä. Tottatotisesti — iljanne kestää. Ja pohja kuultaa…
Juhlallinen, puhdas, melkein jumalaisen pyhä tunnelma täyttää sekä rovastin että papinpoikain mielet — täällä on niin kummallisen hiljaista. Rämeharjun petäjissä ja näreissä sädehtii ikäänkuin jalokiviä, koko erämaa ikäänkuin heijastaa salaperäisiä aarteita. Olisi niin somaa kulkea umpimähkää tuonne päin… Mitä kaikkea mahtaisikaan löytyä?
Hei! Rovasti jo luistelee. Kunnioittaen ja ylpeinä, hiukan kadehtien katsovat pikkupojat isänsä kiidäntää, kieputusta ja kaunista kaareilua. Heillä ei vielä ole oikeita luistimia, mutta eivät he kaipaakkaan: jaloissa ja puupalikoissa on kylliksi liukumisen hauskuutta ja kuperkeikatkin ovat kultaisia.
Tämä syysjäillä luisteleminen on aina ollut rovastille mieluinen virkistys rasittavan suviverkostelun jälkeen. Milloin hän luikaisee Kiiskimäen alla piilevällä pienellä "Hamppulammella", milloin kotirannassa tai "Matalassa lahdessa", rohkeneepa joskus, kun jää on varma, luikaista yli suuren seljänkin ja hämmästyttää toisella puolella järveä asuvaa metsäherraperhettä reippaalla ilmestyksellään luistimet käsissä — tämä hopeahapsinen "koulupoika", jonka nähdessään pirteä forstmestarin rouva huudahtaa:
— Sii po farbruur! Luisteloo kuin nuorimies. No voe hyvänen aika tokkiinsa. Höör du Miidas? Tulehhan kahtomaan.
Mutta nyt oli Cecilian päivä, ruustinnan nimipäivä, eikä siis rovasti malttanut montakaan tuntia tuhlata Airikaislammelle, vaan kyllikseen kieputeltuaan ja pikkupoikia kiidäteltyään ympäri iljankoa hän riisui luistimensa ja palasi takaisin pappilaan. Lumituisku parahiksi lankesi maahan, kun he kotiin saapuivat posket punaisina ja raikkaasti hengästyksissään. Maistuipas kahvikulta ynnä pikkupojille tuore vehnäinen! Siinä oli jo kolme suoraröijyistä emäntää ruustinnaa kunnioittamassa osanotollaan kahvinjuontiin. Onnelan Johanna, Laitilan Retriika ja Koistilan mumma. Jokaiselle rengille ja jokaiselle piikatytölle oli päivän kunniaksi annettu pullakahvit keittiökamarissa. Olivathan he aamupimeässä veisanneet Junnun johdolla emännälleen. Ja Mustaharja, Ponttus ja Virkku olivat päästetty marhaminnoistaan tuulottelemaan ja juoksivat hevoset ympäri pihoja sellaisella töminällä että olisi luullut sitä maanjäristykseksi. Päivän sankaritar yksin sai nuo isot konkarit silmänräpäyksessä pysähtymään keskipuotin eteen, ojentamalla niille leipää ja sokeria.
Cecilian päivä! Muistokuvat kulkevat. Tarvitsiko koetella lammin luistinjäitä — saattoi jo olla täysi talvikeli ja 22 astetta pakkasta. Pankaamme kertomus siis niihin puitteisiin.
Heti kun varhainen päivällinen oli syöty ja rovasti ruustinnoineen tuskin ehtinyt tavanmukaista middagsluuriaan suorittaa, helisi pappilan pimenevällä pihalla outoääninen kulkunen ja ensimäiset "oikeat vieraat" saapuivat. Pitkästä sydänmaan reslasta purkautui pihalle sellainen paljous jalkoja ja käsiä että olisi luullut mustalaismatkueen olevan liikkeellä. Juhlallisen särähtelevällä äänellä puhellen siinä pitkä, laihahko mies, koirakintaat käsissään, hapuili lapsiaan ympäriltään ja, korkealle nostaen horjahtelevia sääriään, suuntasi askelensa pappilan keskiportaita kohden ihan hytkyen nimipäivän iloisesta olemassaolosta: