— Ja nyt, kullan muruset, sitä mennään Cilly tädin tykö doppakahville, hehehe… Minne mamma jäi?
Se oli seurakunnan hauska kappalainen, pastori Lauri Bonifacius
Nordbom.
Heti kun ryminä sisääntulevista oli alkanut kuulua, oli ruustinna juoksuttanut lamput ja kynttilät sekä etehiseen että kuistiin.
— Jaag haarr den äärran att grrratuleerrra tant Cecilia — hehehe! kuului kappalaisen sydämellinen, ärrää pärryttävä onnittelu etehisessä, johon ruustinnan iloinen pää äkkiä oli pistäytynyt salin ovesta. Ja samalla alkoi kappalaisen kuuden pikkupojan "pokkaaminen" tantille, jota temppua oli hartaasti harjoitettu edellisestä viikosta asti ja jonka onnistumisesta oli riippunut pikkupappilan poikain koko nimipäiville pääsy.
Mutta tuskin olivat ensimäiset vieraat ehtineet loppuun asti riisuutua, kun ihan kuistin porrasten eteen pärähti sellainen aisakellon, kulkusen ja tiukujenkin helske että kaikki sisällepyrkivät hilpeästi hätkähtivät ruustinnan huudahtaessa:
— Miidas me' sin Nelly!
Ja nepä ne tosiaan olivatkin: forstmestari Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg — kuten nimensä kokonaisuudessaan juhlallisesti kajahti — ja pieni, pirteä, tulisilmäinen, liukasliikkeinen rouvansa Nelly sekä pikkupoikansa Simson ja Absalon.
Sydämellinen oli forstmestarin väen kohtaus pappilalaisten kanssa. Herra Miidas, joka arkiaherruksissaan kuukausimääriä saattoi retostella pukimistaan ja parrastaan välittämättä, näöltään kuin pahin rantajätkä, teki nyt hännystakissaan ja valkoisissa rinnuksissaan ajeltuine poskineen kerrassaan suurenmoisen vaikutuksen. Hän oli kuin mikäkin ranskalainen presidentti tahi Tanskan lähettiläs, hänen kasvonsa loistivat ja silmänsä nauroivat elämän ylenpalttista onnea, ja jos arkioloissa ken olisi muistuttanut miekkoselta erinäisiä puuttuvan, niin esiintyipä hän nyt täysin intelligenttinä, spirituellina ja pikanttina, joka osasi sekä olla kohtelias että päästellä paradokseja. Herttainen herrasmies oli tämä vanhan polven helppohintainen virkamies, jonka toimi lisäksi oli niin vaatimaton että aivan yleisesti tiedettiin ettei miekkosen esimerkiksi tarvinnut kolmea kertaa useammin vuodessa kirjoittaa minkäänlaista kirjettä ja että hänen kirjoitustaitonsakin oli vähän niin ja näin, jotavastoin hän tuon komean nimensä taisi piirtää kuin mikä senaattori tekemällä valtavia kiehkuroita ja ketunhäntiä. Nya Presseniä hän luki kiitettävästi osaten kertoa muille maailman isoimmasta laivasta sekä yhtä ja toista Turkin ja Persian politiikasta, mutta kun hän kerran, saatuaan pappilan pojilta lainaksi parooni Mynkhausenin ihmeelliset seikkailut, meni kertomaan ne totena korkeimmalle esimiehelleen ja tämä oli väittänyt niiden olevan roskaa — niin tuli hän araksi kirjallisuuden suhteen.
Mukavasti täydensi aviopuolisoansa ilmestyksellään Nelly rouva, hintelä, naivi naikkonen, joka ei hetkeäkään pysynyt yhdessä kohden ja joka ei viittä minuuttia voinut puhua samaa kieltä, pikkukaupungin ruotsia tai suomea, vaan huuteli ne huimasti sekaisin.
— No jo minä sanon Miidakselle att raka det på ögonblicket… jotta jouvutaan emäpappilaan… att deiju Cecilia… että määhhän hankkiutumaan… ja otetaan gubben Karppanen kyytimieheksi… niin Miidas murisi att månne isen håller? ja ratisihan tuo Kärryksen kohalla — julumasti pelekäsin… men lyckligt kom vi öfver… mitäs farbruurille kuuluu? Nå visst ä' han käck! vai luistelemassa — no jos oisi Miitaski raato yhtä käpperä… vaan hiiteenkö ne meijän poijat jäi?… Hyi! hyi tokkiisa! Simssi niistätkö nokkasi! No jo ne on nuo poijat… eikö tantistai ouk??? —