Meillä ei ole aikaa kuunnella Nelly rouvan suloisia suunavauksia, sillä vieraita lappaa kuin köyttä pappilan saliin. Siinä tulee lukkari Frans Petter Renduliin, kerskuva hevosmies ja seuran hauska valehtelija, jonka emäntä on "tavallinen ihminen", vaan poika Lennu hyvä hulivilin alku.
— Sytämen pohjasta pyytän toivottaa spruustinnalle onnea ja menestystä nimipäivän johdosta! Ratuli, ratuli… Mutta mitäs herrasväkeä tuolta tulee? Pitkänlaiha ruotuväen luutnantin museomaiseen univormuun puettu, pitkäpartainen vanha herrasmies, kolmikulmainen senaattorimainen päähine kainalossaan ja niin mukavasti kyömynenäänsä honottaa onnitellessaan ruustinnaa:
— Tant Cecilias aldra ödmjukaste tjänare. Gratuleeerrrar!
Riennäppäs, rakas Betty, niiaamaan!
— Ohhoh hva man ä ståtlig som en landshöfding! huudahtaa ruustinna vastaan.
Se on paikkakunnan vanha vallesmanni Immanuel Saxa, tämän saman pappilan entisiä papinpoikia. Hänen loistavanpunainen tanakka rouvansa vierii kuin pehmeä villakäärö perässä, ja rouvat puristavat toistensa käsiä, ihanpa kaulaan kapsahtavat…
— Välkommen! Välkommen!
Mutta kanslian puolelta tulee yhtäaikaa sisään vielä kookkaampi ja ryhdikkäämpi mies kuin vallesmanni, pitkä juhlatakki yllään kuin arkkipiispalla ja kaulasta kaareutuu hopeainen ketju, jossa riippuu liivin taskuun pistetty ankkuri. Ken on tämä vieras, joka niin mahtavasti rykäisee ja ritarillisesti käyttäytyy? Mistä moinen erinomainen ilmestys erämaassa? Se on entinen "Ruukin vörvalttari", nykyinen pitäjän kunnankirjuri ja asianajaja Bertel Belial Buxhöfden, jota sentään rahvaan kesken nimitellään vain Puksiksi. Kummallista kulttuuria korvessa: kaikki puhuvat herra Buxhöfdenistä, mutta hänen rouvaansa sanotaan aina emännäksi. Mistä syystä? Siitä syystä vain että rouva on niinsanottuja hyviä naisia, kestävä ja vaatimaton, itsestään melua pitämätön, iäti siunattava lastensa äiti. "Herra" tupsahti siis sisään kanslian puolelta — "emäntä" hiipi hiljaa — keittiön kautta ja ujosteli astua väkevävaloiseen saliin, johon ruustinna hänet kuitenkin väkisten vei lausuen sydämellisesti tervetulleeksi.
Mikäs nyt? Miksikäs kaikki herrat ja rouvat niin suloisesti sähähtävät? Salin ovi avautuu ja ovesta tulvahtaa kuni kullanrusko, tulipunainen leninki, jonka sisässä keikkuu pitäjän ensimäinen, vasta kesällä nimitetty postinhoitajatar, nuori, korea neiti Eugenie Solkkujeff. Katsokaa hänen rimsujaan! Ihailkaa hänen rannerengastaan! Nauttikaa hänen pöyhötetystä tukkalaitteestaan ja parfyymituoksustaan!
Tulee toinenkin neiti, mutta häntä pidetään nunnana, sillä hän on vanha, vaikka vanhenematon, pyhä ja ankara. Se on diakonissa Birgitta Blixt, seutukunnan ihmeitätekevä ilmestys, Jumalan lähettämä huutavan ääni korvessa, joka uhmaa rakentavansa paikkakunnalle merkillisen laitoksen — kansakoulun.
Yhä vielä nimipäivävieraita saapuu, ulkona kuutamoisella pihalla helisee kulkusia ja koirat äkäisesti haukkuvat. Siinä tulee kunnon kirkkoväärti, pitkätukkainen talonpoikaisukko, tuossa tulla koukistaa pirhakka vilkkusilmä "Vanha Aatami" (kauppias) pirteine pereineen. Tulee ukko "Hulukkonen" ja emäntänsä Rebekka, ilmestyy kaljupäinen perämies, meren rantamalta tänne sisämaahan asti pärskähtänyt suolainen pirske "Kalenius" ja siunatuksi lopuksi — herra Buxhöfdenin mainio "musteri".