Kaikki vieraat ovat vähitellen vilkastuneet hilpeästä seurasta, kahvista, teestä, viinipikarista ja soitosta. Rouvat iskevät iloisesti silmää ja puhua parpattavat, toiset pompahtavat korvaan kuiskuttamaan… ne ovat tietysti sellaisia erinomaisen herttaisia juoruja. Mutta herrain huoneessa, totipöydän ympärillä, viskellään vitsejä. Lukkari Frans Petter on koettanut parhaansa valehtelemisessa, mutta uljas vallesmanni on lyönyt hänet laudalta. Hänet taas on sysännyt syrjään herra Würtenberg huvittaen kaikkia kertomalla kuuluisia Gisbu-juttujaan, joille täytyy nauraa vesissä silmin ja mahaa pidellen. Vaan kun lopuksi itse jättiläiskomea Bertel Belial Bux tarttuu lasiin ja alkaa kertoa seikkailultaan "Ruukin käynnin aikana", silloin Miidas kuningaskin käpertyy kääpiöksi. Sanomattoman hauskaa on tuo seura. Ukko Hulukkonen hissukseen, pikkuhiljaa laskettelee lystiä juttua, aito suomalaista kokkelia, ja jos on tarvis eläinkuntaa kuvata, niin ei parempaa variksen raakuntaa koskaan ole auringon alla kuultu kuin ukko Hulukkosen kurkusta. Mutta hopeahapsinen rovasti virittää kansalliskirkollisen kysymyksen ja diakonissa Blixt saa pian myös puhevuoron salissa — tässä on tekeillä tärkeitä pykäliä…
Niin päästään juhlaillalliseen, joka syödään "seisovalta jalalta".
Ja vihdoin, kello 12, koittaa onnellinen jäähyväishetki. Ulkona yön hämyssä kilisevät kulkuset ja pärskyvät hevoset, etehisessä pyntätään päälleen ja etsitään huivejaan, vehnäispusseja vaeltaa ulkonaiseen pimeyteen, tuhannet kiitokset kaikuvat ja vesissä silmin pyydetään ettei toisiaan unohdettaisi, herra Buxhöfden auttaa neiti Solkkujeffin ylle ja pyytää saada kyyditä, vallesmanni Immanuel tekee koomillisia liikkeitä ja toimittaa ruustinnalle ruotsiksi:
Glöm int bort. Det blir så enformigt i längden med Betty. Adjöö, ajöö.
Luutnantti Saxalle naurahdetaan hyväntahtoisesti ja Bettyä taputetaan poskelle: Älä ole milläsikään! Ukot tarkoittavat aina parasta…
5.
Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.
Ruustinnan nimipäivä oli ikäänkuin se portti, josta koko seurakunta ajoi sisään talven valtakuntaan. Siellä talven valtakunnassa paukahteli pakkanen, tuprusi tuisku, ritisi reki, kalkatti aisakello. Vieraskäynnit saivat vireämmän ryhdin, huurteiset posket hohtivat punaa, saunat lämpisivät tulisemmin, totilasikin maistui makeammalta, isänmaallisemmalta, pianot soreammin soivat kilkattaen kilpaa säätyläisrouvain kielten kanssa. Vanhalle pappilalle talventulo merkitsi mitä vilkkainta rahvaanliikettä — Helttusten sukset saivat hyvän livun sekä ylös että alas pappilan vaaraa, kansliassa kuhisi karheatukkaisia ukkoja, keittiössä harmaaröijyisiä vaimoihmisiä, ja kun niin sanottu "ylöskanto" joutui, niin vasta silläpä viikolla rahvasta kaikenkarvaista vilisi pappilan pihalla ja sadat kahvikupit höyrysivät. Ajan tavan mukaan tarjottiin viinapikari päteville maksumiehille! Koko kartano oli muuttunut suurenmoiseksi liikemakasiiniksi, jonka kunnioitettuna hoitajana toimitsi isäntärenki Junnu, jota myös Jussiksi ja Juhoksi nimitettiin. Junnu se Juntusten ja Heikkisten heinähäkit punnitsi ja jyvät aitan hinkaloihin mittasi, ja rovasti oli vain ensimäinen kirjuri. Jos tämä ensimäinen kirjuri lisäksi sai vastaanottaa lesken ropoja, niin tulipa hän sangen iloiseksi, mutta jos "rästejä" jäi paljon — ja niitä jäi vuodesta vuoteen — niin huolen pilvet kohosivat ukko rovastin otsalle, sillä suuri oli hänellä perhe ja pappilan vierasvarainen elämä maksoi paljon kultaa.
Silloin täytyi pro memoria ostolistaan 2 kannun asemesta merkitä vain 1 sekä varoittaa poikia kaupungissa elämään säästäväisesti. "Sillä", saattoi pappa pojilleen vakavasti kirjoittaa: "ihmiset eivät suorita ulostekojaan papistolle ja mamma valittaa että palvelusväki hävittää kaikki". Se oli tuo ikuinen taistelu korvessa, mikä ei sentään merkinnyt sitä että ruustinnan ruokapöydästä olisi puuttunut siansyltty tai sardiini, kermakasti tai vasikanaivo, jos kuka tahansa Hulukko tai Huotari, Miidas tai Bonifacius pappilassa pistäytyi. Ei tullut koskaan pappilaan niin halpaa vierasta ettei olisi saanut nisukahvia tässä todella vierasvaraisessa talossa.
Valtatie pikkukaupunkiin — jota tosin ei kaupungiksi sanottu — kulki pappilan pihan lävitse ja sepä yhä lisäsi saloseudun harvinaista vilkkautta. Pihan läpi porhalsi sekä pönäköitä porhoja perässä roikkuvine hirventaljoineen että ajaa retkutteli kaukaisia, kurjia, nöyriä, aina iloisia rajantakalaisia: miehet paslikka päässä, naiset moninkertaisissa jäätyneissä karttuunihameissaan, karvatöppöset jaloissa, ja viheliäinen hevoskaakki aisojen välissä. Silloin-tällöin raahattiin taloon syömään joku kerjäläisperhe, jota sitten pappilasta edelleen komeasti kyydittiin seuraavaan taloon kristillisen rakkauden ristiksi ja koetukseksi. Muutamia kertoja talvessa sai pappila myös nauttia sitä harvinaista iloa, mikä syntyy mustalaismatkueen saapumisesta taloon. Pappilan pikkupojista se ainakin oli kummallisen hauskaa nähtävää ja kuultavaa.