Dsihko diives! Deevel deedel! Rankani rakla…
Hai duli dila dula daiduli daidaa:
Toinen jalka isännälle, toinen jalka emännälle!
Hauskin talven ilmiöistä oli luonnollisesti joulun tienoo. Silloin näet "isot pojat" ynnä "suuri tyttö" saapuivat Junnun ja "Eera Kinnusen" kyyditseminä pitkissä hupsahtelevissa resloissa kotiin 200 virstan takaisesta "oikeasta kaupungista" ja pikkupojat olivat haljeta jännityksestä laskiessaan aamusta aamuun, illasta iltaan, kuinka monta yötä vielä tarvitsi nukkua ennenkuin aatto kimmelkuusineen, omenineen, lipeäkaloineen ja joululahjoineen joutuisi. Silloin vallitsi erämaan pappilassa sellainen perhejuhla että sen täytyi syöpyä syvään nuoriin sieluihin koskaan maailmassa enää haihtumatta muistosta. Yksin jo luumutorttujen leivonta, paistanta ja maistanta oli kuin paradiisin esimakua, ja ihmeelliset juoksutusliput, moninkertaiset runovärssyt, raakaan perunaan kätketty kultaraha ja muut leikinlaskut tekivät jouluaaton jumalallisen salaperäiseksi ajankohdaksi.
Onneton ois Oulu,
Mutta loppui koulu,
Joutui armas joulu!
Hauskana vastakohtana ja terveellisenä karaistuksena pappilan lämpöisen salin rinnalla viljeltiin kilvan pappilan mainiota rinnettä, Kiiskimäkeä, jossa sekä isot pojat että naskalit laskea jyrräsivät purevassa pakkasessa kiiluvien tähtien alla tai pilkkopimeässä silloin-tällöin karaistuksekseen palelluttaen korvansa, varpaansa tai nenänipukkansa, jota äitiruustinnan sitten oli hauska hieroa sekä lumella että salvalla, mitä ainetta samoinkuin kamferttiviinaa aina löytyi rohdosvarastossa keittiökamarin "shenkin" vasemmassa alakaapissa. Myös papan kanssa hiihteleminen Karhuvaaran ympäri kiertyvillä salaperäisillä laduilla oli mieluista, miehuullista ajanvietettä sekä pojille että tyttärille.
Tapania ajeltiin säännöllisesti kolmella hevosella alimetsänhoitaja Würtenbergin uhkeaan asuntoon Ämmänruukille ja kelpasi siellä silloin pappilan poikain juosta ylös ja alas ihmeellisiä kääntöportaita, puhaltaa savikukkoa, rämpyttää Lönnrotin kanteletta tai iänikuista, kaikille sävelensä soinnut luovuttavaa fortepianoa, saada kahvia ja teetä monenlaisen leivän kanssa, hotsia illalliseksi forellia, spenaattia ja kermahilloa sekä kaiken tämän hyvyyden ohessa kuunnella talon isännän, ilosilmäisen Miidaksen, loppumattomia pilajuttuja kihlakunnan vanhoista virkamiessankareista. Usein siellä myös toisten vierasten keralla kätkettiin sormusta ja suoritettiin arvuutusleikkiä, jolloin oli erinomaisen tärkeätä ja järkeä-kehittävää kiireenvilkkaa viskellä kysymystä: kuuluuko se eläinkuntaan, kasvikuntaan vai kivikuntaan? Saattoi sattua ettei se — tuo arvattava ihmeellinen esine — suvainnut sisältyä yhteenkään mainituista luokista, jolloin se tietysti päätettiin kuuluvaksi joko Jumalan valtakuntaan tai siihen samaan seurakuntaan, jossa leikki paraikaa tapahtui. Mutta saattoipa tapahtua niinkin, että joku sulttaanin partakarva tai herra Buxhöfdenin viiksi laskettiin lankeavaksi enemmän Turkin valtakuntaan kuin ihmiskuntaan. Tapaninpäiviltä ei koskaan palattu pappilaan ennen aamuyötä ja tuo kotiinpaluumatka yli suuren järvenselän, sivu jylhän "Vaaman kallion" muodostui sekin juhlalliseksi jokaisen pappilan lapsen mielessä. Elämä tätä jylhää erämaan taustaa vasten tunnettuna ja katsottuna oli ihmeellisen hauskaa, mielenkiintoista ja kauvas kangastelevaa…
Somaa oli myös ajaa vieraisille lukkari Frans Petter Renduliinin luo Roinilaan, mutta siellä vilahti ainoastaan viulu, jolla herra kanttori esitti maailmalle, mitä todellinen "allegretto" tahtoi sanoa. Lauri Bonifacius Nordbomin pikkupappilassa "Tolpassa" oli myös juhlallista käydä vastavisiitillä, vaikkei sielläkään ollut siinä määrin väljää kuin isossa pappilassa ja Ruukissa. Bertel Belial Buxhöfdenin luona sopi harvoin ajaa talvisydämellä, sillä tämä muhkea herra ymmärsi säännöllisesti toimittaa ristiäiset kesän ihanimmillaan ollessa, jolloin hänen "Kanervansa" tasaisella kartanolla saatiin juosta leskeä sillä-aikaa kun papit ja pipit hämmensivät ihanteellisia totilasejansa, joita esineitä tähän aikaan vielä ympäröi patriarkaalinen, patrioottinen gloria-kiehkura. Muinaisen runollisuuden tuoksua höyrysivät siihen aikaan nekin kullankeltaiset maljat, joita hengenmiehet hätäilemättä tyhjensivät jonkun kauppiaan luona — kristillisellä rahvaalla ei ollut mitään moista ilmiötä vastaan, sillä miestä mitattiin saarnan ja kansalaiskunnon mukaan eikä ainoatakaan nykyajan yltiöpäisistä raittiusapostoleista vielä ollut saapunut erämaata mullistamaan. Konjakki, suomalaisen koti-ilon ylimäinen jumala, oli kunniansa kukkuloilla — siitä ei koskaan puhuttu supattamalla, ja kun esimerkiksi nimismiehen asiamies jonakin tuulisena talvi-iltana saapui järjestysvallan kansliaan, huusi Immanuel Saxa honottavalla nenä-äänellään niin paljon kuin hänen keuhkoistaan läksi, läpi pitkän lokaalinsa: Betty hoi, Bettyy, pane kastrulli tulelle — Pikku Janne on tullut Kajjaanista!
Moisena hetkenä tuntui aivankuin koko erämaa olisi huoahtanut helpoituksesta onnitellen yksilöä hänen elämänilonoikeudestaan. Täytyihän saada vaihetusta arkipäiväisyyteen.
Joululoman ajan pappilassa rajoitti rovastin nimipäivä, Augustin päivä, 7:s tammikuuta. Silloin helisivät kulkuset ja aisakellot entistä hurjemmin pappilan pihalla, miehenkorkuisiin kinoksiin keskikuistin edessä oli aamuhämärissä kasvanut juhlakuusikko, ja jo kello 5 aamupimeässä oli salista, rovastin makuuhuoneen ovelta, kajahtanut valtava kuoro "kaikkivoipaa Jumalaa" tai mitä tahansa muuta kaunista (Sankeyn lauluja), mikä sävelten paisumus oitis palkittiin tulikuumalla kahvilla. Illalla paloi pienen aamunaukkukaapin päällä kotoinen ilotulitus, punaisen paperin läpi hehkuva AUGUST, niin että jokaisen täytyi ei ainoastaan tietää, vaan myös nähdä että maapallolla todellakin oli Augustuksen päivä. Ja niinkuin ruustinnan nimipäivänä marraskuulla, niin rovastin päivänäkin tungeksi vieraita pappilassa — Bertel Bux kumarsi ylhäisesti kuin englantilainen loordi, pastori Nordbom änkytti ja frakkiin puettu Miidas veisteli Gisbu-juttujaan. Salissa kaikui "Oi maamme" johon päivän sankari akateemisella hartaudella yhtyi — kaksikielisesti tuo kallis laulu aina yhtaikaa esitettiin vanhassa pappilassa. Saattoi sanoa että rovastin nimipäivä muodosti vuoden kaikkien nimipäivien huipun sekä siitä syystä että se oli talon isännän päivä kuin myös siitäkin syystä että silloin pappilan kaikki lapset vielä löydettiin kotoisen kurkihirren alta — nuo korkeasti oppivaiset papinlapset, jotka muutamain päiväin päästä taas olivat sullottavat pitkiin resloihin transporteerattavaksi takaisin suureen maailmaan.
Kuinka haikealta se sitten tuntuikaan sekä vanhemmista että pikkupojista ja siskoista, kun vanhemmat lapset jälleen olivat kadonneet kinosten taa eikä enää ollut tiedossa erikoista juhlapäivää! Mutta kyllä Ruffella ja Iivarilla riitti omia keskinäisiä huvejaan — sekä hiihtoretkiä että pirttinäytelmiä — ja jolleivät papinpojat muuta hauskaa keksineet, niin jättivät he jonakin päivänä ruokansa siunaamatta ja tappelivat kuin kukot. Silloin kun vanhemmat läksivät kylille, pappilan pieniväki pani toimeen itkijäiset, mutta kun mammaruustinna lähtiessään antoi valmiin taikinan luvaten poikain itsensä paistaa lettuja — silloin riemu riemulle remahti ja tuntuipa melkein hyvälle että rakas pappa ja armas mamma olivat poissa kotoa, sillä nyt sai tehdä mitä ikinä ilkesi — suuresta ruokapöydästä esimerkiksi tuli erinomainen mäki, jossa kotikutoisen housukankaan kestävyyttä kovasti koeteltiin. Pikkusiskotkin silloin keksivät jotakin mielenkiintoista. Virvi kylvetti nukkejaan puhasvesi-saavissa ja Sanni — kuvakirjaa selaillessaan saattoi sytytellä pitsireunaisia akkunaverhoja, jonka ilotulituksen ulkoa hyökkäävät velipoikaset sentään suvaitsivat sammuttaa selittäen että tulipalo oli vaarallista leikkiä.
Talven yksitoikkoisuutta lievensivät lukemattomat mukavat tapaukset. Jonakin pakkasiltana alkoi esimerkiksi kuulua kummallista ritinää, sohinaa ja kalkatusta mallassaunan takaa ja kun pikkupojat hyökkäsivät tutkimaan outojen äänten syytä, saivat he Vanhan Puolen takana nähdä pitkän jonon liikkuvia olentoja matelevan lumisen pellon poikki. Siinä näet kulki pohjoispitäjäläisten pororaidat, satoja sarvipäitä, vetäen perässään jauhokuormia. Jännitettyinä katselivat pikkupojat, miten väkevät peurat kiskoivat perässään heikompaa vetäjää, joka saattoi olla sotkeutunut koivestaan hihnaan, ja joskus pojat kauhulla totesivat puhkaistuja, vertavuotavia silmiä… Tähtiyön hiljaisuus vihdoin sammutti noiden satojen kavioiden kopseen ja römeän kellon kalkatus häipyi kaukaisuuteen.