Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.
— Kesän se siitä sittenkin tekee!
Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.
Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille. Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä puukonkaiverrus:
maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742.
Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon. Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä… Panisinkohan rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä rysiä "Jysmässä".
Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä, katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen keidas. Sinne pian päästään — veneillä…
— Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä — katso taivaalle!
Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan! yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky häviää korkean metsän taa.
Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se pappilan kesäranta!