7.
Kesäisiä kuvia.
Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen. Luntako jäänyt — mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä huippu? Rovastin pää se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran valkeanhohtava tukka.
Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla" tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut johonkin heleään väriin! — ehei; ukko naurahtaa synkästi ja väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys; ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.
Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä — ja silloin ukko rovasti maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?
Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat — paatti liukuu. Hurraa — nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo, suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja etumasto, keularaaka — "puksprööti" — pirkkelit ja puomit raahataan ranta-aitan alta — uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija lepattaa ja pieksää poikain poskia… Pappa, pappa, pater noster A. B. C, milloin lähdetään Torakkaan?
— Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa, johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.
Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä lähde — sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun punakuutamovuorokausina.
— Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, — eiköhän jo huomenna purjehdita Niettussaareen — perunanpanoon.
— Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.