Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!
Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua. Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista rähinää — kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee sen ampumassa.
— No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat, pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta toisenkerran!
— Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös rantapetäjän latvaan.
— On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi puusängyn alustaa.
— Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta takaisinpäin pistin talteen?
Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille — ja kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot välähtävät — ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis. Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain — padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana, konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa…
Hoi laari laa — saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää… Kas nyt on päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill' Pohjola lumista —" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa — perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön varjossa — jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen Päiväkirja.
SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.
Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä kesäkuuta anno Domini post Chr. natum M — kaikkine reippaine poikineni — itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka — ja perunat pantuamme — sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja, syöty ja huviteltu — laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon, mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor, jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään, josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle, putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.