A.B.C
Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon ääni huusi ovelta: joutukaa!
8.
Ja tuli sydänkesä…
Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.
Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua heleällä, leveällä rantahietikolla.
Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.
Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän sinisestä auteresta.
Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?
Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen pikkupoika — laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy… Purskis!