Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat kansallisnimet.]
Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!… Kas niin, nyt soudetaan pitkin soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää" yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle — tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde kuin kirveellä.
Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu kohoaa korpilammesta — värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle, tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti? Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?
Tilt-talt!
Tilt-talt!
Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta… Pojat, nukutteko te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä — tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä, tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle. Pojat, täällä on hiukan kaameata — eikö lähdetä kotiin? Kontit selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle, ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu. Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas — pääskyset livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu — rakas pappa ja armas mamma, — tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus aamuvarhan häikäisevässä hohteessa — käydäänkö maitokamarissa kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?
Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin. Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan koukunpanoon.
* * * * *
On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan — pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin tolkussaan — on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa oikein jättiläishauki, miehenpituinen — Buksin pituinen venkale? Tai komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin kala. Vedenneitonen — vellamo — joku kummitus? Ihan varmasti asuu järven pohjassa outoja olioita — salaperäinen, ihmiselle tuntematon valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila…?
Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi… Oli sydänyön hetki ja pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen jumalattarille — he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä, lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.
Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu: