9.
Kalaretki Torakkaan.
Vierähtikö viikko vai viisi vuotta — kuka sen osaa tarkalleen määritellä — mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla repäisevälle kalaretkelle.
Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille nimettömille, saarille sanattomille — Torakkaan. Leveällä merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina, paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti, ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien kupaiden murtuvat särmät.
Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin, jonka itse oli tehnyt.
Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä, aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen, joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä. Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä, kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle, samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät, niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää — eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta myllerryksestä menty… Vaikka… no djaah…
— Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.
— Ymmärrän, herra kapteeni.
Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden solinasta.
Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät tärkeästi eteenpäin — tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori, pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten. Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni, tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.