Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.
"Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet — täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä? 'Ruhtinan salmi?' Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana muinoin sampo ja kantelo soi… Siellä elää vieläkin Arhippainen Miihkali, sokea laulajavanhus… Ja täälläkin yllättää vielä Suomen ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin… Esimerkiksi Kovavaarassa — peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin… On se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä riveistä — voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?… Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?…"
Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen. Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.
— Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.
— Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja tarrailivat toisiinsa.
— Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta. Mutta paatti ei irtautunut.
— Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.
— Esko ja Pekka järveen — mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei muka tahtonut olla pekkoja pahempi.
Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti eteenpäin.
Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä, rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan. Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt — paatti tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja suorastaan syleilivät…