Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.
Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies, oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.
— Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos rovasti reistaisi tähän kungastuoliin — heh — omatekonen mööpeli se on — ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja tutentit…
Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset maatiaiset.
Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn kirkkohuivin alta…
Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi, pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä — lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.
— Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?
Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.
— Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan, sanoi ruustinna lempeällä äänellään.
Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen irvistykseen.