Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä knallihattu, joka — vaikka ammottavalla reijällä varustettu — teki valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf, Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka — hyvällä lapsella on monta nimeä — toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan kauvas jälkeensä — ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se nuorempia veikkoja ihan nauratti.
— Saapa siinä hauki sukkelana olla!
— Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.
Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa, suut naurun virnistyksessä — vanhinta ja nuorinta veljesparvessa usein pyritään pitämään pilan esineenä — murahti Esko veli pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa vippasi veneen laitaa vasten pystyyn — jalka, johon uistinsiima keloineen oli kierretty.
— Tpruu, purisi Esko — älkää soutako! Siinä on kala!
Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.
— Älä vain päästä!
— Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!
— Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli mahdottoman pitkällä.
— Voi, pöljää — omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa…