— Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen pilkkakirves.

— Karafiiniko!

— Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.

Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.

— Soutakaas vähän!

— Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.

Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan. Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle — juhlallisen näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.

— Iske isän Juppiterin nimeen!

— Silentium!

Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus ihmisen nokan alla — ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen. Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.