Velipojat huudahtivat yhtaikaa:
— Ahven!
Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä kuolemasta.
— Voi hele…
Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan myös loikata paenneen perään:
Siskoksi Siikasille,
Veikoksi veden kaloille!
kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan — Vihtori veli siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin vesiin.
— — —
Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin — siinä määrin hartaasti he vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat — ja jos oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa siveli.
Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä. Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan — vihtaköysi — ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi…