Alanteelle! Lähdetään jo aamustapäivin. Vanhan Puolen ja tallin lomitse, tuntien niskassaan palvelusväen katseet pirtin akkunoista — että mihin se herrasväki taas menee! — vaeltaa rovastin koko perhe peltojen välistä piennarta pitkin, vatukkojen sivu, kaartaen sille veräjälle, josta vuokkilaiset kirkkopyhinä kulkevat. Ensimäisinä nostavat koipensa yli veräjän pappilan pojat ja joku huomaa nykäistä veräjästä pois pari ylimäistä seivästä, jotta mammakin pääsisi. Hyvin kivikkopolku lähtee painumaan alas metsäistä rinnettä, kohta ollaan suurella suolla. Kuljetaan pitkin notkuvia, kapeita, usein pyöreitä ja liukkaita suoportaita. Tullaan taas kuivalle ja kangas kumisee juhlallisesti. Toisinaan polku haaraantuu jälleen yhtyen ja muodostaen siten suikaleisia saarekkeita — pojat hulluttelevat koikkelehtien kilpaa kumpaakin haaraa. Rovasti kulkee poikaparven keskessä, mutta aina joku tytöistäkin ennättää etunenään, varsinkin Virvillä on kevyet jalat ja luonto hurja, vaikka onkin mietteliäs ja koreita runoja rustaileva tyttö. Mamma ruustinnan kulku on vaivaloista, häntä paimentaa ja tukee suoportailla Vihtori, parhaassa iässä oleva ritari, taikka Väntti, aina vanhemmilleen uskollinen, terhakka poika, tosin teräväsanainen leikinlaskija, tuikeasilmäinen käytännön mestari, jota suvun suolaaja-luoja ei ole turmellut liialla lyyrillisyydellä — ainokainen pappilan pataljoonasta, joka ei rustaa runoja — pirhakkapoika. Etujoukon jalkojen töminä etääntyy — mamma kulta paimentajineen jää jälkeen. Taas tullaan rämeelle, naavaisen, korkean rämekuusikon pimennosta ponnahtaa koppelo lentoon — pappilan koirat päästävät kimakan haukunnan.
Jo vilahtaa rämemännikön välitse järvi, tullaan Haukiperän rantaan. Huudetaan venettä Törmälästä — soutaa akka, huopaa paljasjalka, avopää, takkutukka poika tötterö. Vene pitkä komo, kipperä, häjy heilakka, ei siedä seisoa, herrasväki saa painautua pohjakaarille, vaikka vuotaakin vene kuin virsu.
— Älkää kaatako venettä!
— Katsokaa Eskoa! Päästään toiselle rannalle.
— Paljonko maksaa?
— Oiskohan hilikku paljo!
Rovasti antaa sen kokonaisen markan akalle. Kaikki tietävät että tämä akka on se tamma, jolla Törmä-ukko karhitsee — tuossa törröttääkin se etnograafinen vehe, oksakarhi.
Nytpä vasta kangas kumajaa, kun pappilan väki marssii. Palokangasta koko maisema, jokunen rämeen räiskä välillä. Metsävalkia tässä on raivonnut entisaikaan, puolen sataa vuotta takaisinpäin, poutakesänä maa paran syvälle polttanut. Kuka sytytti? Miksi sytytti? Elää vielä ukko, joka nauraa räkättää ja höpisee: eivätpä tiiä, kuka sytytti, — eivätpä tiiä! ha-ha-ha… Niin oli kauhea metsäpalo että järvestä poikki törmäsi. Lemetin saarenkin kärvensi. Ämmäntehtaan metsää nämä siihen aikaan olla taisivat.
Vuokkilaisten kirkkotie, sukeata kanervakangasta, monin paikoin rattailla ajaa saattaisi, vaan sitten roiskis rimpeen, pahanpäiväiseen murrokkoon, upottavaan hyölään.
— Pääseekös mamma?