* * * * *
Kova vastatuuli järvellä. Pojat paitahihasillaan kiskovat voimainsa takaa. Ukko rovasti ohjaa poikki selän Kärryksen puolelle, siitä sitten pitkin Vaarnan sivustaa. Mustat aallot ärjyvät. Juho Ludvig soutaa ja hihkasee väliin. Iivari, keltanokka ylioppilas, kiskoo hänen rinnallaan. Esteri istuu heitä lähinnä kepeä olkihattu tuppatukkaisessa päässään. Esteri on niin nätti. Juho Ludvig hälle kovin kohtelias. Mutta Iivari kärsii sanoin selittämättömästi. Iivari on kamalan mustasukkainen — mitä se tuo reservivänrikki, naisten viettelijä — kunpa olisi niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Iivari, runoniekka, on salaa pikiintynyt serkkuunsa Esteriin ja haaveensa ovat suurenmoiset. Mutta tyttö vain tiuskii: låt bli, Ivar! Ja antaa Juho Ludvigin katsella siniharmaisiin lapsensilmiinsä. Tästä taitaa kehittyä kaksintaistelu Jussi pojan ja Juho Ludvigin välillä. Ettei vain toinen syöksisi toista Ämmän valkeaan syliin tänä iltana.
Musteripa vähän transportteerais rumppapuoltaan — anteeksi sanonta — vene viippaa kallellaan. Aune, älä siinä muistele muinaista flammaasi, vaan ojenna äyskäri — janottaa niin riivatusti. Syyti Panu, painutko pitkäksesi, et saa nostaa tassujasi laidalle — musteri hukkuu!
Aallot kävivät laimeammiksi, kun päästiin "vanhan kirkkosaaren" suojaan ja soudettiin sivu "Tiililanssin". Tämän salmen rannoilla oli vielä joku vuosi takaisinpäin näkynyt maalle vedettyjä jättiläisaluksia, malmiroomuja rautatehtaan käynnin ajoilta. Sitten ne oli myöty huutokaupalla ja talonpojat olivat niitä huudelleet 6:lla markalla kappaleen — olivat ne polttaneet poroksi ja keränneet leivisköittäin nauloja ja raaspiikkejä.
— Lasketaanko Tammen niskaan asti? kysyivät pojat, kun virta jo alkoi venettä vetää.
— Ei saa, musteri hukkuu.
Mutta pojat laskivat kurillaankin ja sydän kurkussa sai tätiparka tyytyä kyytiin.
Niin tultiin tehdasalueen rantaan ja pappilan väki nousi maihin.
Virran vilinä ja kosken kohina, kimmeltäviä kuonaröykkiöitä, kirkonkokoisia tiilirakennuksia ja taivaalle kohoavia korkeita torneja, maahan painuneita jättiläis-rautarenkaita, tuuheita lehtokäytäviä, laajoja vatukoita ja vihantia nurmikenttiä, virran yli riippuvia kallioita ja pitkät rivit punaisia puurakennuksia toisellakin puolen jokea, rautaovisia tunnelihuoneita kapearaiteisine rautateineen, ikipäiviksi pysähtynyt jättiläismoukari — siinä Ruukin ulkonaiset tunnusmerkit.
Tie joelta ja järveltä kohoaa kaartaen pääkartanoon. Paikkakunnan mahtavin se on — tämä päärakennus. Kaksikerroksinen — ei, kolmikerroksinenkin rumilas kuni Noakin arkki Araratilla, tehty kelohongista ja sitkeistä petäjistä. Kodikas, herrahtava fasaadi — pitkä porraskatos, jota kannattaa pylväät, kaiteen kapulat sorvatut — räystään alla 30 pääskysenpesää — siinäpä liverrys kuuluu ja nimikortit läiskähtelevät maahan. — Välkommen, välkommen! huutaa Nelly Würtenberg — päivän sankari Johanna — mustasilmäinen, tulikatseinen, mustatukkainen hintelä naisolento, vikkelä kuin kärppä, hän, joka ei viittä minuutia saata puhua samaa kieltä. — Tervetuloa farbruuri kulta, hyvvee päivee musteri, käykee sissään, olokee niin hyvä, tack, tack, kiitos, kiitos — no jo se on tuo Vihtori kohtelias, kun vanahan akan kämmentä pussaa — hi-hi — ja tanttiko toi retapotelin — no jo kai ne nuo pappilan poijat kasvaa, Iivarikin jo ylioppilas — tohtoriko sinusta tulloo? Käy sissään ja offiseeri Sar… en mie muista nimmee — förlåt — och fröken Esther — korree likka se on — no jok-kai poijilla lie lysti — hyvvee päivee Aune ja Sanni ja Virvi — uuvetko teillä on leningit — herjes kuinka korree kukkapuketti — no ne on vasta tolokkuja tyttöjä — mullekko tämä — stig nu in allihopa — Miitas hoi, Miitas hoi, jouvutko sieltä köntykkä auttamaan ylleplakkia, tantilta ja farbruurilta… Niinkuin mikäkin ruhtinas hän tässä asuskeli, alimetsänpäällysmies Miidas Nebukadnezar Salmanassar Jeriko Würtenberg, jolle Jumala oli siunannut nimen komeutta ja pituutta suhteellisesti enemmän kuin viran korkeutta, vaikka eihän tuo polkuhinnasta sekään vanhaan aikaan mennyt. Kuten jo ennen muistelemme maininneemme, ei herra Würtenbergiä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli vähän niin ja näin, esivallan puolelta painostanut vallan rasittava virkatoimi, mutta kylliksi vastuunalaisuutta oli jo rautatehtaan raunioiden hoitamisessakin. Koi söi ja ruoste raiskasi, muurit murenivat vuodesta vuoteen, Ämmän silta lahoi lahomistaan ja uhkasi pudottaa koskeen sekä Karppasmummon että Pellikan, viimeisen yövahdin, eikä ainoastaan Nellyn lehmiä. Mutta kaikista ihmeellisintä oli että kokonaiset pitkät, kivestä rakennetut rakennukset, joissa oli rautaportit, ikäänkuin hävisivät ilmaan — ajan hammasko niitäkin lienee jyrsinyt, mutta salaperäiseksi tarinaksi ilmiö jäi — salaisuuksien kuningas oli Miidas.