Päivän sankaritar, köykäinen, musta, kekälesilmäinen Nelly rouva riehkui ja pyristeli vieraslauman keskellä kuin musta kana, joka on tallin alle muninut, ja hauska oli kuunnella hänen huudahduksiaan, koska hän siinä, viinipikari koprassa, seisoi ja otti vastaan paraatin.
— No elekeehän nyt ihan päälle tulla — kiitos, kiitos — tack, tack — vaska ni nu brooka — no jo se on tuo ukko Hulukkonen mukava — ah herra luutnantti — ka sen näkköö jotta on kaupunnista — tack tant — ottiko tantti sylttiä — men nog ä' hon en vacker flicka den där Esther — voi jos oisi vielä nuin nuori! — vaan on se tuo Iivariki kommee poika — saikos susivouti sylttiä? Manta hoi, Manta…, jokos Kurimossa on Punikki poikinna? — terve, terve — eikös kanttori soittais vengerkkaa — skool, skool!…
Kelpasi katsella kun vänrikki pyöräytteli Nelly rouvaa pitkän, luisevan kanttorin lyödessä ikivanhan fortepianon rämiseviä, vikiseviä tangentteja. Ei sopinut kieltää että Nelly vielä oli melko korea kukka varsinkin kun nappiherra nostatti veret hänen poskipäihinsä. Ja viehkeästi hulmahtelivat Nellyn rimssuhameet, kun hilpeä Juho Ludvig häntä pyöräytteli. Kihlakunnan romanttisimpia naikkosia, jota ei oltu pilattu Helsingillä, jossa Baabelissa ei rouva koskaan ollut käynyt enempi kuin yksikään muukaan läsnäolevista aviovaimoista.
Vesi-suussa katseli kappalainen Nordbom Ruukin rouvan tanssitusta kukkaisten ja ruusujen keskellä ja jos kielin voisi kertoa, mitä kappalaisen sielussa tällä hetkellä liikkui, kai siitä tulisi kokonainen postilla. Olipa hän nuorena ylioppilaana ollut aikansa edustavimpia kavaljeereja. Jospa vieläkin koittaisi… Mitä tekikään siis herra kappalainen? Ensimäisen totilasin virvoittamana hän lonksahtelevin polvin suuntasi askeleensa vänrikin heittämää daamia kohti, teki neljänkymmenen viiden asteen kumarruksen vielä henkeä puhkuvan Nelly rouvan edessä ja ojensi pitkän, laihan käsivartensa. Saatiin nähdä jotakin hauskaa. Pitkä Saastamoinen takoi polkkaa satavuotisella pianolla, ja joka liitoksessaan lonksahteleva pappi koikkelehti, koikkelehti ympäri lattiaa kimeästi kirkuva Nelly tiukasti puristettuna mustan, papillisen käsivarren kaareen. Ruustinnan silmät säteilivät — hänpä kyllä käsitti erinomaisesti elämän huumorin ja ilon — mutta emännät tirkistivät kauhtuneina, suu auki: valehtelivatko silmänsä? Ukko rovasti katseli tulipunaisena hämmästyksestä virkaveljensä maallista vaellusta, jättiläinen Bux ryki ja iski silmää polkien jalkaa, ukko Hulukkonen siristi toista silmäänsä viheltäen hienokseen, susivouti seisoi ovensuussa sen näköisenä kuin kaipaisi ketunrautoja, mutta herra Miidas, laillinen puoliso, hieroi nenäänsä, rypisti kirkasta otsaansa ja pulpahutti suustaan vain kaksimielisen tunnustuksen: pyh — devafaan! Kaikki olisi epäilemättä mennyt loistavasti, mutta silloin yhtäkkiä pastorin toinen takaraaja otti tanssin pyörteisiin mukaansa myös kaktuksen kukkapöytineen ja siihen nyt pyllähtivät yhteen rysyyn sekä Lauri Bonifacius että Nelly Würtenberg ja korkeasti kunnioitettava kaktus. Varmaan Jumala varjeli omiansa, sillä ei kukaan haavoittunut, musta multa vain pärskähti lattiaan papin jalkoihin muistutuksena kuolevaisuudesta: "maasta olet sinäkin tullut ja…"
Sivistys tähän maailman aikaan oli jo siinämäärin korkea korkealla Pohjolassakin, että nimipäivä-yleisö saattoi hallita pantomiimin kättentaputuksella ja Saastamoisen polkkarimputus katkesi kuin keritsimillä leikaten. Aina kohtelias Juho Ludvig veti vikkelästi langenneen naisen ylös lattialta ja itse Iso Puksi kiiruhti nauraen auttamaan kompastunutta sielunpaimenta:
— Veli, veli, huonostippa kävi — jo minä arvelinkin…
— Pirhanan kihti! mörisee pastori kompuroiden ylös ja puistaen kaftaaninsa helmuksia, mutta seuraavassa hetkessä, käsittäen tilanteen hullunkurisuuden — ja huomaten pasturskansa vihankiiluvat silmät — pyrskähtää hermostuneeseen naurunhohotukseen, mikä varmaan onkin ainoa pelastuskeino takaisin säädyllisyyteen hänen asemassaan olevalle henkilölle.
Mutta kun herrat olivat päässeet totikansliaansa, silloin vasta riemu riemulle remahti.
— Sinä vanha aasi! sanoi ukko rovasti. — Skål min bror för alla gamla minnen!
— Veli, veli, jo minä arvelin… hoki Bux: otetaanpas pikku nokkastokkari.