— Hi-hi-hi, naureskeli Kurimon isäntä, johon aine alkoi vaikuttaa.
— Vanhan hovikavaljeerin malja, kiproiskis! esitti vänrikki Juho
Ludvig.
Kun oli yllin kyllin naurettu sattunutta papillista romahdusta, kehoitti talon isäntä Miidas veljiä ystävällisesti tyhjentämään lasinsa pohjaa myöten ja otti nyt puheenvuoron. Hän alkoi kertoa ihmeellisiä Gisbu-juttujansa siinä määrin mestarillisin elein että kaikki näyttivät unhoittavan paikan ja ajan ja luulivat olevansa teatterissa. Kertoi miten Gisbu, entisen papin tuomaripoika, oli näytellyt kuvernööriä, miten hän oli eksamineerannut lukkari Renduliinia, miten kutsunut kaikki Ruukin akat sokuria syömään tai miten kiskonut vaihdettuja housuja jalkaansa tai miten Emma (Ämmä) oli paisunut eräänä yönä. Naisväki, salissa ihan kadehti herrojen iloisuutta. Mutta saatiinpa iloa lisää kun paikkakunnan uutukainen nimismies, pikku Romeo Daniel Dansman, korjataksensa pastori Nordbomin tekemän kamalan footin, meni pyytämään itse ruustinnaa jenkkaan ja keikutteli hännystakkiaan niin taitavasti että se olisi kelvannut itselleen Herodekselle, jos nimittäin tämä muinaisajan kuningas olisi voinut sinä iltana kurkistaa Ruukin saliin. Palmut aikalailla huojahtelivat ruustinnan kunnioitettavan painon alla, mutta kaktus oli nostettu nurkkaan häpeämään. Tosin ukko rovasti visusti sisuksissaan punniskeli, oliko oikein sopivaa että Karhulan mamma oli antautunut tuolle kekkulivallesmannille, mutta yleisestä stemningistä hän päätti jättää rippipuheensa pappilan törmääkin salaisuudeksi. Rovasti näet "prinsiipistä" ei hyväksynyt tanssia.
— Bravo, mamma, bravo! huusivat pappilan pojat.
Mutta Iivari tuli yhtäkkiä kovin synkkämieliseksi — hän oli huomannut että Esteri liian kirkkain silmin vastasi Juho Ludvigin mönsträyksiin ja lopuksi suostui vänrikin tanssitettavaksi — tämä meni jo yli rajan. Iivari läksi yksikseen ulos harhailemaan ja mietti kai hyppäämistä Ämmään. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti pehmittää serkkutytön kova sydän taivaallisella harpun soitolla, hän palasi kartanoon, maistoi kiireenvilkkaa lasistansa, sieppasi vanhan Elias Lönnrotin kanteleen, joksi sitä sanottiin, ja kiipesi katolle huimaavaan korkeuteen. Ja täältäpä nyt alkoi kuulua rakastuneen nuorukaisen kaihomielinen kanteleensoitanto kesäisen illan kullassa:
Syy-däm-mes-täni raaa-kas-tan
Sua eee-lin-ai-ka-niii!
Jos kohta onkin tuuurha…
Meni kauvan ennenkuin Esteri hoksasi että sävelet tulivat suoraan taivaasta.
— Iivari, missä ihmeessä sinä olet?
— Minä olen taivaassa — hyvästi rakas Esteri.
— Tule leskeä juoksemaan! kuului tytön kirkas ääni alhaalta.