— Oi, juoksetteko te leskeä siellä alhaalla maan päällä, täällä taivaassa ei enää nai…

Ei hän nyt varsin niin liene sanonut, mutta peloittavan melankoolinen oli Iivari poika tänä iltana.

Ja alas hän tuli kuin raketti, koska itse Esteri oli suvainnut hänet huomata. Ja Iivari kirmasi pitkillä kolvillansa pitkin viheriäistä niittyä — ja sai takaisin Esterinsä ollen neljännestunnin ajan maailman onnellisin nuorukainen pidellessään puuskuttavan tytön kättä omassaan. Mutta hänen maallista onneaan ei kestänyt enempää kuin nuo 15 minuuttia — Esteri langetti itsensä Juho Ludvigin edessä ja nyt joutui Iivari vuorostaan leskeksi.

— Taivaan kello kuus, viimeinen pari ulos!

Vänrikki ja tyttö kiitivät pitkin kenttää. Iivari karkasi kuin tiikeri Esterinsä perään, sillä vänrikki oli viskannut vormunsa maahan ja liiti kuin tuuliaispää. Vinhasti viuhui Esterinkin lyhyt hame. Juostiin piha, riennettiin talli, kolme juoksijaa vilkkui lähellä metsän rajaa. Vänrikki hyppäsi yli aidan ja tuli jo tyttöä vastaan kuin pommi, mutta merkillisesti väisteli Esteri — ja Iivari lensi nurin mättääseen. Hän karkasi taas tytön perään ja oli juuri hipaisemaisillaan rakasta Esteriä niskaan, kun Juho Ludvigin ojennettu käsi pujahti kuin lintu Esterin käteen.

— Piru! hihkasi Iivari, mutta toisensa saanut pari pyrskähti nauruun ja papinpojan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Esteri sai hiukan sydämenpistoksia eikä enää lähtenytkään Iivarin ajettavaksi.

Muut jatkoivat. Iivari ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Esteri oli hänet myrkyttänyt.

Sisällä kulkivat palvelustytöt teetä ja vehnäistä tarjoten. Yli viheriäin kenttien hämärsi pehmoinen yö täynnä heinän tuoksua ja pauhaavain vetten uhoa.

Tämä Ruuki oli tosiaan romantillinen paikka. Sen istutetut koivukujat kuiskailivat menneistä loistopäivistä, joita ei kukaan ollut tutkinut. Sen virtojen vilinässä ja koskien kohinassa kuului outoja ääniä. Sen sillat olivat syvien huokausten kannattimia, ja koko tehdasaluetta ympäröivä loppumaton karhukorpi humisi hiljaa sen kansan vuosisataisvaiheita, jonka historiaa ei kukaan ollut kirjoittanut. Suvannoissa loiskahtelivat lohet omin aikoinsa, ja ryysyihin puetut, yksinäiset onkimiehet seisoskelivat mykkinä vesikivillä tuontuostaan vetäen virrasta välkkyvän harrin tai punatäpläisen kiltun, tottuneesti pistäen kalat konttiin.

Salaperäisen romantiikan uho tunkeutui sisälle nimipäivävieraidenkin sekaan. Luisevan kanttorin pitkä käsi löi tahtia ja vähän harjoitettu sekakuoro lauloi juhlallisesti venyttäen: