Sua lää-hde kaa-unis kaa-tse-len
Li-kel-lä vet-tä-si,
Kuin pii-lven vaa-rjot va-e-l-ta-vat
Kuu-vaa-sti-mee-ss-asi!
Ja myös ukko rovasti herrainhuoneen ovelta, pitkävartinen piippu kädessä, hyräili: Jag sitter källa vid din rand…
Oli päästy siihen oikeaan runebergiläiseen isänmaalliseen tunnelmaan, joka kultasi kuin iltarusko äärimäiset salotkin Suomessa ja jonka kruunasi uskonnollinen virsi:
Kaikkivoipa Jumalamme!
Me jalkais juureen kumarramme…
Kynttilät ja öljylamput loistivat, totilasit kilahtelivat kodikkaasti, rouvain kasvot paistoivat tyytyväisyydestä ja nuoret jatkoivat leikkiään pylväsportailla. "Mitä sen pitää tekemän, jonka pantti tulessa ja tervassa kiehuu?" — "Tuokoon tuolta tallin takaa kolme totta ja kolme valetta!"… Kello oli jo 12 sydänyöllä, kun vihdoin kajahti Nelly rouvan kutsuva ääni:
— Illalliselle, hyvät vieraat. Tulukee nyt kaikki. Snälla tant, får jag bjuda på en enkel smörgås. Ottakeehan nyt ruokoo, Hulukkonen ja Repekka ja fröken Esther. Var så god herr löjtnant… Syökeehän vieraat uutispottuo ja kalloo — Miitaksen, Miitaksen roavon ne on onkimia ja rähmiväthän tuolla Simssi ja Apsalo raukkai… Tantti ottais pudinkia, ei se niin hyvvee oo kuin tantin oma laittama… kartemummaa minä panin. Syöhhän nyt Iivari, no se on niin hieno poika, mikä hänestä tullenee… tykkääthän sinä Esteristä? Vaan se tuo vallesmanni meillä on kuin posliinitokka: vanahan ruustinnanni sai nuortumaan. Elekee puhhuu mittää pahhoo pastorista — on meillä kukkia… vaan se tuo luutnantti on ekta kavaljeeri… Älä sinä Miitas ennen Kurimon isäntää ota! Syökeehän nyt mahanna täyteen, jotta jaksatta soutoo kottiin…
Näin aterioitiin Johannan päivän illalliset aina vieraanvaraisessa Ruukissa. Nelly rouva oli oiva ruuanlaittaja, joka ihan pahastui, jos eivät vieraat syöneet.
Ja kyllä nämä söivätkin kalistellen kahveleitaan kaikissa huoneissa ja nytpä vasta sukkeluuksia lasketeltiin, nytpä vasta paistetun kiltun, uutispottujen, viilipiimän, hillojen, pudingin ja jälkiruuan ääressä erämaan henkiset aarteet nousivat pintaan sieltä missä äsken vielä vain sininen virvatuli oli palanut. Nordbom änkytti ja pumppasi pappisvitsejä, Buxhöfden kuvaili vörvalttariaikojaan, Dansman näytteli kloovnia ja pajatsoa, Würtenberg viimeisteli Gisbuansa, ukko Hulukkonen matki erämaan faunaa, papinpojat kertoivat Oulun lyyseon seikkailuja. Juho Ludvig edusti armeijaa ja hovia, lukkari laklatti kansanvalistustaan, ja synkeä susivoutikin, todin ja puuron lämmittämänä, paljasteli järjestysvallan salaisuuksia täällä kaukana korvessa. Nuoret naiset kikahtelivat, rouvat rupattivat toistensa korviin, emännätkin myhähtelivät — oh, nämä olivat todella Johannan päivät. Mutta ylinnä kimahteli Nelly rouvan intohimoinen huomautus:
— Syökeehän, ottakeehan, elekee ruusailla — Miitas hoi, tarjoa farbruurille lissää…
Vielä puolisen tuntia — ja vieraat lähtivät. Aamu jo vaalasti, kun pappilan veneet kilpaa kiitivät Niskan seljällä. Auringon ensi säteet leikitsivät kuin pienet enkelipoikalapset usvan tyttärien kanssa. Haukiperän, peninkulman pituisen soukelon poikki, puikkelehtivat salaperäiset haamut — niistä oli kummitusjuttuja. Joutennientä kohti liukui kokonainen eskaaderi nimipäivävieraiden veneitä. Sieltä kuului yli vetten laulu: