Läksin minä kesäyönä käymään
Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää,
Kussa lintuset laulaa!
Metsäkanatkin ne pauhaa!
Ja mun syyytämmeni etsi lepoa ja rauhaa…
Ämmän ja Jalokosken pauhina häipyi häipymistään taaksepäin.
12.
Pappilan metsissä.
Oi lapsuuden kotiseutu ja ainiaaksi todellisuudesta kadonnut, isän ja äidin pappila! Mitä minä kirjoitan, miksi kirjoitan, kannattaako muistella sitä, mitä ei koskaan saa takaisin? Elämä on sarja leikkiviä päivänsäteitä, jotka synkeä syys-yö sammutti. Miksi tuskani kovasta kalliosta koetan lohkaista itselleni kiiltäviä kiven muruja — jospa kaikki vain onkin katinkultaa? Minä tahtoisin huuhtoa elämäni vierivästä virrasta kultaa — löydänkö mitään? Miksi sumu himmentää silmäni, epätoivo mieleni valtaa — millaista sukua lienemmekään, me vanhat papinpojat?
Siellä erämaassa oli niin kovin vähän kukkia. Ei siellä ollut syreenipensaita, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Mitä puhun? Olihan siellä pieni appelsiini, joka kasvoi Ämmänruukin salissa ja jota herra Würtenberg oli kasvattanut 30 vuotta. Ja vihdoin se kukki ja teki hedelmän ja suurena ihmeenä sitä näyteltiin vieraille. Kolme pienen perunan kokoista kalpeankeltaista mukulaa! Voiko vienompaa kuiskausta kylmässä Pohjolassa kuulla kuumista tropiikkimaista?
Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla, riihien ja latojen takana. Taikka korpilaaksoissa, joissa purot kohisivat sammalen alla — oi nuo erämaan ruskeat purot, joiden viileätä vettä me janoissamme kahmalolla tai päähineillämme joimme! Ikuisen unhoituksen Lethe-pisaroita näin nautimme, jotta emme suureen maailmaan ikävöisi — tämähän meidän kotiseutumme oli, jota me syvästi rakastimme. Mutta miksi me kuljeskellessamme synkissä metsissä haaveilimme satujen kuninkaantytärtä, metsän sinipiikoja, ratsastavia prinssipoikia, joita siellä ei ollut? Miksi? Me huusimme tuon kysymyksemme yli äänettömien salojen ja kaiku vastasi meille. Vastasi eikä vastannut? Miksi? — Halloo — Miksi?
Meillä oli itsekullakin salaiset lymypaikkamme, joissa me erämaan jumalatarta palvoimme ja hänelle sielumme uhrit kannoimme. Ikuisen hiljaisuuden korvessa me harhailimme ja kussa polun yllätimme, sen mieluimmin heitimme, jotta ei erämaan haltijatar meihin tympääntyisi. Poikki murrokon ja ryteikön, vieritse rommakon ja möykkelikön, ohi hyölien ja rimpien, päällitse hyllyvien rahkasammalmättäiden ja kaatuneiden kelohonkien. Siellä ei ollut mitään — ja kuitenkin siellä havuhattu Tapio tarjosi valtakuntansa aarteet meidän käytettäväksemme. Kuinka kultaista ratsastaa kaatuneella, kumisevalla kelohongalla ja sivellä sen vanhalle hopealle välkähtäviä kylkiä! Yksinäinen paasi, jättiläisjärkäle — meidän satulinnamme, valtaistuimemme, saarnastuolimme, uhrialttarimme! Mitkä tunnelmat täyttävätkään nuoret sielumme, kun hiljaa seisoimme metsäpaadella! Missä oli maailma — keitä me? Mitä varten nämä lymypaikat oli luotu? Mitä salattua historiaa koko maisema tuoksahti? Jos olisi oppinut oravain kielen, lintujen liverryksen, saukon saksan, mykrän murteen: kaippa olisi päässyt totuuden perille! Kenties olivat nämä vain eläimiksi muutettuja ihmisiä! Pss — maata laahaavan korpikuusen hameen alta livahti samettikoipinen olento — kuka takasi, oliko se vain pupujussi eikä joku salaperäisempi olio? Haltijain valtakuntaa tämä oli…
Jänismäen kalliot! Haukiperän rantaharjut! Ison linjan rotkelmat. Saunamäki. Kiiskimäen vierustat. Kujansuun rinteet. Viitalan ja Salmelan tievarret. Honkavaara! Jysmän kaarre! Matalalahti! Suorsan autio! Miksi mainita mitään nimiä — viittaa liiaksi ihmiselämään. Mutta me kuljimme erakkoina — jokainen meistä, papinlapsista, oli erakko. Erakko-kanteletta me soitimme kenenkään kuuntelematta, harhailijan orpohuilua puhaltelimme. Siellä oli miljoonia metsänpuita, mutta aniharvan juuressa yllätti ihmistä — korpea ja vielä kerran korpea.
Sepä painoi sieluihimme oman leimansa jo lapsina ollessamme. Sillä leimalla me, erämaan papin lapset, olemme leimatut hamaan kuolemaamme asti, olkoon kohtalo meidät sijoittanut mihin ihmispesään hyvänsä. Vanhassa pappilassa oli ennen poltinrauta A.B.C. — sama merkki on meidänkin sieluihimme poltettu…