* * * * *
Nuoruuden haaveissa kiersimme pappilan metsiä leppäkeppi, pahkasauva koprassa, marjatuohinen kädessä, sienikassi kainalossa. Mutta kun tulimme ylioppilaiksi, vaati kunnia pyssyn olalle, laukun selkään, patruunavyön vyötäryksille. Suustaladattavien aikana heilui rinnalla ruutisarvi. Oi noita lukemattomia metsästysretkiä, jos kielin voisi kertoa näkönsä — vanhat puut ja Vanha Puoli, josta aamuvarhain tai iltapuhteilla korpeen työnnyttiin! Mutta metsä säilyttää salaisuutensa, korpi omat muistonsa umpeen peittää.
* * * * *
Rolf on teoloogi ja hänestä tulee kai pian pappi. Hän lukee raamattua alkukielellä — hebreaa hän pänttää päähänsä pienessä kammiossaan vanhalla puolella. Elohim — hilaham — bilapum. Iivari veli, joka myös on ylioppilas, ei ymmärrä hölynpölyä, hän on hyljännyt kreikankin silloin kun sitä tarjottiin ja päättänyt visusti ettei hänestä tarvitse tulla pappia.
Mutta yksi on salaperäinen kieli, jota veljekset ymmärtävät. Rolf sentään paremmin kuin Iivari, joka on liiaksi hempeä haaveilija.
Metsästys!
Tympäisee Petrusta kärpäspilkkuinen hebrea, hän paukahuttaa pyhän biblian kiinni ja tempaisee pyssynsä poronsarvesta. Aivan samoin tekee Iivari, Jussi poika, silloin kuin tiede tai taide tuntuu raskaalta ja joutavalta. Mitä varten on keksittykään kirjoja ja tutkintoja, opistoja ja professoreja vapaan sielun kiusaksi?
Koirat seh — fifiii… Mikä ihana tunne: hiipiä pyssy kainalossa ulos pappilan aituuksesta. Jos autuus on jotakin inhimillistä, jos on olemassa "autuasten maita", joista Aleksis Kivi runoilee, niin tottatosiaan moinen nuorenmiehen metsällemeno on autuuden esimakua, heijastusta jostakin, joka on ihanaa ja ikuista, kaikesta ikävästä irtauttavaa. Pyssy — vapaaherran valtakirja korvessa. Lintukoiran haukunta — enkelin kutsuva ääni korkeuden juhlasaliin. Lie syksy, mutta ikuista kevättä suhisee linnun siipi, ja korva tarkkaa, missä suhina loppui pieneen pahki paukahdukseen, konsa lentävä lehahti puuhun. Otappas selko, mihin puuhun?…
Noppe haukkuu, syyskuulas ilma väräjää, mutta synkkä tureikko seisoo mykkänä kuni karjalainen kalmistokuusikko. Mustat naavaparrat vain hiljaa häilähtelevät…
Papiksi lukeva papinpoika hiipii kuin shakaali koiranhaukkua kohti. Milloin harppaa pitkin askelin, milloin kyyristyy ja kurkistelee puun takaa — nyt hän konttaa, konttaa. Tämä on toista kuin hebraiska, tämä on sitä alkuperäistä elohimmia. Jollei koira vimmatusti haukkuisi, olisi metsässä niin hiljaista että voisi kuulla hiirenkin vikinän. Papinpoika pidättää hengitystään — koiran häntä vilajaa, vilajaa. Vielä viisikymmentä askelta ja hana vireeseen… Missä? Missä? Sepä ihme. Oi luoja, oi Elohim ettäs olisit sallinut metsämiehelle seitsemän silmää. Hebrean lukeminenko näön himmentää? Oksako tuo vai linnun kaula? Naavako häilähti vai linnunko pursto? Ah, se istuu juuri rungon takana — hiukan vain nokkaa ja purstoa puuntaa — täytyy kaartaa, jos kestää… Pyssyn tukki latvaa kohti — nyt…