Poks! Ja ryminällä, kolhien havuja, putosi rämeikköön metsopoika, mustankiiltävä jättiläislintu, jonka turkinpunaisten luomien alta tumma silmä vielä kuolemassa katsoi…
Koira tarttui metsoon, mutta siinä oli samassa papinpoikakin. Noppe sinä —!
Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Ruudinsavupilvi vain häälyi hiljaa matkaillen eteenpäin puiden lomitse. Mutta korpikuusen juurakon alla istui mykrä, korvat luimussa ja huokasi tyrmistyneenä: "Mikä hirveä räjähdys lieneekään maailmassa tapahtunut? Jumalankiitos että minä sentään jäin henkiin"…
Yhtäkkiä kimakka koiran haukku taas kajahti, mutta etäämpänä korvessa. Metsonampuja tunsi sen heti pappilan toiseksi koiraksi ja arveli: ka, lieneeköhän Iivarikin liikkeellä. Hän kuunteli kauvan, mutta kun ei pyssynpamausta alkanut kuulua ja hänenkin Noppensa ääni yhdistyi Panun haukuntaan, niin että olisi siellä luullut olevan vähintäänkin ahman puussa — niin kauhea oli älinä ja hurttien räiske — niin läksi hän ottamaan ilmiöstä selkoa. Kaahlasi soita, harppasi rimmikkoa, juoksi kuivaa kanervakangasta ja painautui rotkoon…
Rolf, teologian ylioppilas, oli juuri nostanut pyssyn poskelleen ja alkoi tähdätä koppeloa, joka istui korkean petäjän äärimäisellä latva-oksalla, kun samalla kajahti toinenkin pamahdus ja koppelo kohisten maiskahti maahan.
Hän laski hanan ja murisi: — Jussi juutas!
Mutta eipä Iivari veli mielestään tänään ollutkaan mikään juutas, koska oli saanut pudotetuksi metsälinnun itsensä mestari Pekan nokan edestä. Ylpeä nuorukainen kohotti maasta koppelon: hehei!
— Sinäkin — muka… Et tu mi Brute! onnitteli Rolf. Mutta Iivari vastasi hebrealaisroomalaiselle veljelleen sillä kreikkalaisella heksameeterilla, jonka suomennos klassillisessa lyseossa kuului:
— Ei kelpaa monikoiraisuus — yks koira vaan olkoon!
Veljekset vaelsivat vähän matkaa yhdessä, mutta erkanivat pian kahta puolta polkua ja kohta alkoi jälleen kuulua koirain haukuntaa ja tuliluikkujen jymähdyksiä syyskuulaassa korvessa.