Vanha-Mari on hyvällä tuulella, på briljant humör, kuten ruustinna sanoo, sillä kotirannasta lähtiessä on hän vielä kerran todennut, konstateerannut että "tuusa" on mukana. Ja tottapuhuen on ruustinna antanut muorille piskuisen "täräyksen" vanhasta nassakasta. Parahiksi Jumala tuulenkin kääntää.
— Nostahhan purje! sanoo akka ja Esko pujottelee renkaat mastoon, pystyttää maston ja nostaa pirkkelillä siipipurjeen, piirittääpä puomillakin. Itse perähän paneiksen kuin pappa ja akan häätää etuteljolle töröttämään.
Keskeltä selkää laskevat, purje pullistelee, vene kallistelee — ei pelkää Esko, ei pelätä ymmärrä, Vanha-Mari hiukan murisee, mutta uskoo papinpoikain purjehdustaitoon ja "tuusan" tunto sieraimissa vahvistaa hänen uskoansa Jumalan sallimukseen, ettei kalavene mene pohjaan.
— Lasketaanko sitä verkkoja Kukkosaaren ja Teräväniemen väliin!
— Ei tällä tuulella, saapi heittää Niettussaaren taakse, toimittaa akka.
Ja ensimäisen pannun tyhjensivät kalamiehet Niettussaaressa ja siinä hörpän ääressä vasta tekivät "marschruutansa".
— Pihlajaan, Pihlajaan mennä pitää. Tyyntyy tämä illaksi, vetää ne nuottaa Kylymällä lahella, selittää Vanha-Mari. — Juoko se herrassöötinki kolomatta kuppia?
— Jospa joisi… sanelee Esko hattu takaraivolla ja nenä punaisena kiiltää.
— Ka juo, juo — tuloo tätä vielä.
— Eikös Mari ryyppää?