— He-he-he — Mari hirnui hyvällä tuulella ollessaan aivankuin pappilan vanhin ruuna — ryyppäsin minä jo puolentusinaa, vaan saatan minä vielä… sydänalalle hyvvää tekköö…
— Kukahan lienee kahvinjuonnin opettanut tälle seurakunnalle? kyselee Esko.
— Niljus vainaa, Niljus vainaa, selittää akka. Vanha-Mari huuhtoo kupit Niettulan keittiön hellapadassa ja sitten lupsautetaan ovi taas lukkoon ja lähdetään jatkamaan matkaa. Kalatiiran valkoinen siipi kiiltää ilta-auringon paisteessa ja kuikat huutelevat koskenniskassa.
— Sateenhan se siitä vielä laittaa, kun vesikosta henki käy ja kaakkurit voivottaa.
Niemeen asti pääsivät, niin tyventyi, limautui taivas ja tosiaankin rupesi vettä ripistelemään. Soutaa ja huovata taas piti.
Ja Vanha-Mari kyökkäsee, kyökkäsee perässä nokka ja leuka pitkällä ja suu mutruilee, mutta Esko soutaa etuteljolla hartaasti. Iänikuisia juttuja jupisee Vanha-Mari ajan kuluksi ja Esko vaiteliaana kuuntelee.
— Piettiin tuota verkkoa ennenni noatikkaalla — soatiin siikaa, ahventa, särkeä, haukea. Oli ennen kalaa maassa ja piisasi papille ja palkkaväelle, vaan isosti on vähentynnä viime vuosikymmenellä. Muistan minä Näälmanni vainaan aikaan…
Muorin puhe katkesi, kun sadekuuro ropisten putosi niskaan ja
Vanhalle-Marille tuli kiire käärimään hameitaan.
Jättäkäämme kalamiehet sateen sisään ja toivottakaamme heille hyvää kalansaalista Kylmälahden kaukaisilla perukoilla.
14.