Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.
Vanhan Pappilan kulkuneuvot olivat samat alkuperäiset kuin muuallakin Suomessa. Rautatielle oli satoja virstoja, höyryalus, mikä huhuttiin nähdyn Ämmän ruukin loistoaikoina, oli heti tehtaan rappiolle jouduttua kuljetettu Ouluun "paketiksi". Hevonen tunnettiin erinomaisena vetäjänä, mutta se oli vain talvijuhta kuten porokin, sillä kesällä ei sillä voinut ajaa ympäri seurakuntaa siitä yksinkertaisesta syystä ettei löytynyt teitä. Maantien puute oli niin suuri että kun pappilasta kesällä lähdettiin kaupunkiin, keisit ja turunkärryt koluutettiin alas möykkelikköä rantatietä venevalkamaan, jyrrättiin lankkuja myöten järveen ja soudettiin airot pystyssä seljän yli Ruukiin. Hevoset sitävastoin kierrätettiin pitkin Haukiperän rantaa ja uitettiin poikki "Varsanhännästä", jonka jälkeen ne jälleen talutettiin peninkulman matkan läpi korven samaan paikkaan kuin kärrytkin. Vasta siellä ruunat valjastettiin, jonka jälkeen lähdettiin yli kahden jokisillan köröttämään suurta maailmaa kohti ylös ja alas jykeviä vaaroja. Maailman maantie töksähti siis seurakunnan järven rantaan ja kuka tahansa, piispa tai kuvernööri, joka erämaahan saapui, sai tuntea tulevansa "maailman loppuun".
Sille puolelle, jossa seurakunnan kirkonkylä sijaitsi, ei johtanut mitään siltaa eikä vuosikymmeniin ollut olemassa edes lautta-yhteyttä. Varsanhännästä vain puhuttiin ja "Värjä" oli vain jylhä, korpinaavainen "jysmä", jossa pappila piti rysiään. Oli sentään kylän puolellakin maantien kappale, Jumalan armosta saatu, joka yhdisti pappilat toisiinsa ja kirkkoon — mutta nyt yritimme esittää väärän ilmiannon: kevätkesästä ja muutamina syksyinä ei edes kirkkoon päässyt rattailla, sillä tulva lainehti leveälti yli kannaksen ja hurskaat seurakuntalaiset tuppausivat usein niin täyteliäästi saattoveneisiin että koko paltamo saattoi upota kuten opetuslasten kalavene — olisi tarvittu suuren Galilealaisen usko tullakseen kuivin jaloin Herran temppeliin. Jos kirkkoherra lienee päässytkin kuivin jaloin, niin ainakaan pappilan ruuna ei päässyt, ja herra pappi ajoi kirkkoon niinkuin Farao Punaista merta myöten veden porskuessa ympärillä ja rattaiden vajotessa yli napojensa — papilla tallukat taivasta kohden. Ja tapahtui että vasta silloin kun moinen näky ilmestyi horisonttiin, seurakunnan korkein virkamies, kellonsoittaja, alkoi vimmatusti kiskoa köydestä satavuotista kielikelloa, joka jyskyttäen puista tapulitötteröä, pahanpäiväisen juhlallisesti parkui ja julisti:
pimp — pamp — pappi tuloo, pappi tuloo! pimp — pamp — pumppas kastuu, kas-tuu!
Täten luotuamme pikasilmäyksen kulkuneuvojen esihistoriaan erämaan seurakunnassa, voimme ilolla ryhtyä mainitsemaan, miten uusi aika uusien ihmeellisten kulkuneuvojen haahmossa vihdoin kurkisti korvenkin kolkkaan.
Pappilan Väntti poika se raivasi uuden ajan väylän ennakkoluulojen murroksen läpi. Isä Jumala oli tälle pojalle antanut mekaanikon lahjat vapauttamalla hänet runouden ruusutarhojen madoista, joita muut pappilan lapset palvelivat. Jo "lyyseon" keskiluokilla oli Väntti poika mieluummin laitellut sorveja ja myllyjä pulpettiinsa ja kortteeripöytäänsä kuin halkaissut päätänsä latinalla ja algebralla. Kahdeksannelle luokalle päästyään hän jo omin käsin rakensi pienen höyrylaivan ja uitteli sitä mieluummin kuin ponnisteli saadakseen lyyryä ja valkoista lakkia — vanhan ajan kamalat repposet, joista ei voinut vedota korkeampaan oikeuteen, koskivat häneen tosin syvästi, mutta väkevä poika kun oli, hän heitti kaupungin selkänsä taakse ja marssi kaksisataa virstaa yli vaarojen ja soiden ja saapui kelirikossa kalliiseen kotipappilaansa, jossa rovasti ja ruustinna hänet avosylin ottivat vastaan. Mutta pitkällä jalkataipaleella oli Väntti pojan päässä kypsynyt suuri ajatus: hänpä tekasee itse samanlaisen polkupyörän, jollaisen vilahdukselta oli nähnyt koulukaupungissa. Se oli ollut hirmuisen korkea ratas, jota seurasi pieni pyörä, ja mies istui ison rattaan niskassa kuin hevosen satulassa. Tuumasta toimeen, poika ryhtyi tekemään erämaan ensimäistä polkupyörää — puusta. Sorvasi, takoi, höyläsi, ruuvasi. Sai valmiiksi valtavat hyrrät, mutta ei ehtinyt niitä vielä yhdistää, kun järki julisti esineet epäilyttäviksi ja mestari ryhtyi tekemään rattaita puhtaasta raudasta. Pajassa kävi kova kalke ja Vanhan Puolen sali oli muuttunut suureksi verstaaksi, jota älykkäimmät seurakuntalaiset, kuten kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom, aina kunnioituksella lähestyivät. Väntti poika, ukko A.B.C:n poika — se se oli jotakin. Mikähän Edison hänestä olikaan tuleva? Loppukesällä Väntin polkupyörä oli valmis. Siinä oli jättiläiskokoinen rautainen ratas, tamminen rumpu, teräksiset säteet, siinä oli satula, jalustin, jalkaveivit ja perässä pikkarainen pyörä, molempia rattaita ympäröi punertava kumirengas.
Muutamia salaisia harjoituksia Kiiskimäen alla, muutamia kamalia kuperkeikkoja ja ojaanmäiskäyksiä ynnä mustelmia — ja keksintö oli tehty, taito ennenkuulumaton erämaassa saavutettu.
"Se oli yksi lauvantaki-ilta", kuten laulussa sanotaan ja Väntti poika tahtoi näyttää koko seurakunnalle, miten uusi aika nerokkaine keksintöineen lyö laudalta lautapäähärät ja lantakärryt. Hän läksi itseään näyttämään tuolle 4 virstan pituiselle kirkkomaantielle, joka oli, kuten ennen on ilmoitettu, "maailman lopun takana". Pappansa akkunan alitse hän rautaorhinsa talutti vuokkilaisten pitkähihaisten poikain ja pitkähameisten tyttöjen juostessa perässä kieli pitkällä, punaisesta portista pyörän pujotteli, mutta Kiiskimäkeä, kipperätä, kiukkamutkaista törmää alas ei sentään ajaa ruohtinut. Mutta sitten — korkeaan satulaansa nousi Väntti, mestari Matti, kuinka ja koska se tapahtui, se oli uskomatonta, rautainen orhi löi vinkkuraa, vänkkyrää ja ihankuin uhmasi hypätä yli aidan kuten muutkin pappilan konkarit, ja asettui keskitielle, rattaat pyörivät, veivi veivasi — uskomatonta, mutta totta että ihminen pysyi jäletyksin järjestettyjen rattaiden päällä, vaikka ei ollut sivupyörää — suu auki jäivät vuokkilaiset pojat ja tytön suikulat ihmettä katsomaan. Väntti ajoi — ja korpi ympärillä vaikeni hämmästyksestä, pakoon lentävältä harakalta tipahti nimikortti keskelle tietä eikä tuo hännystakkinen keikari tänään uskaltanut edes naurunräkätystä päästää. Kunniaa uudelle ajalle! Jänismäenkin ajoi alas Väntti ja veivasi halki Meriläissuon, yli Joutepuron sillan, hiki hatussa, sillä kovin se voimia kysyi, ei ollut kuulalaakereita hänen pikajalassaan. Puolella silmällä vain näki Väntti kuinka neljännesvirstan päässä oli tulemassa vastaan parvi näljänkäläisiä, kolmella ukolla voipytty ja vasikannahka kainalossa, parilla akalla kontti seljässä, kolmannella vaimoihmisellä kapalolapsi sylissä. Ratsastava ritari näki parven pysähtyvän kuni ukkosen lyömänä ja sitten hän, yhä lähestyessään, huomasi kuinka koko joukko kauhistuneena karkasi metsään — vasikannahat ja voipytyt vilahtivat, kapalolapsi päästi pahan porun… Ja kun papinpoika pääsi sille kohdalle, missä vastaantulijat oli huomannut, ei hän enää nähnyt mitään, ilman löyhkästä vain tunsi että tästä parahiksi oli pötkinyt käpälämäkeen parvi hätääntynyttä Suomen kansaa. Väntti aivasti ja ajoi edelleen. Tolpanmäen olisi hän ylösajanut, mutta ei jaksanut, hyppäsi siis alas että pölähti ja lykkäsi kojetta — tuli Veltto-Pekka vastaan ja irvisti infernaalisesti, vapisi, mutta ei mitään sanonut ja kun oli sivu päässyt, katsahti pelokkaasti taaksensa ja sylkäistä ruiskahutti pitkän mällisyljen ojaan asti. Mutta kappalaisen virkatalon kolmihaaraisesta koivusta kajahti kaunis laulu — siellä pikkupappilan ihanteellinen tyttö haaveili ihanteellista suhdettaan ison pappilan nuorimpaan poikaan. Väntin nähtyään neito heikosti huudahti ja kapusi alas pientarelle. Kohta ryntäsi koko kappalaisen pienen väen lauma maantielle ja itse pastorilta, joka juuri luki isämeitää piispajärveläisen ristilapsen yli, putosi vademecum pastorale, koska hän avatusta akkunasta näki haamun korkeassa satulassa leijaavan Kanervaan päin.
— — Ja lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taiv… silloinpa juuri pastori äkkäsi ilmestyksen, käsikirjansa poksahti lattiaan ja toimitus keskeytyi.
— Ison pappilan Väntti siellä ajaa velosipeedilla! hän änkytti kummastuneille, säikähtyneille lapsenkummeille.