Mutta tapahtui että kun erämaan ensimäinen polkupyöräilijä veivasi Myllypuroa kohden, siinä syväojaisen mutasuon keskellä sattui häntä vastaan perankalainen tietäjämummo Kuusamon rajoilta, mummo, jonka taikapussissa oli ei ainoastaan kupparisarvi, vaan myös sammakon sakarivarvas ja kyykäärmeen hammas… Näki akka siis vihtahousun tulevan, empimättä hänet piruksi itsekseen uskoi ja päätteli rienaajan rukin rattaalla huvikseen hurvelehtivan. Pysähtyi, antoi silmäinsä säihkyä, koprasi takapuoltaan, teki ristinmerkin ja alkoi sähisten sylkeä kuin kissa. —
— T-tyhyi… sshhh…
Kohtaus oli tragikoomillinen niinkuin kulttuurikielessä sanotaan: vanha aika ja uusi aika syleilivät toisiaan. Väntti, papin poika, ajoi pahaa aavistamatta. Huusi tosin akalle: pois alta! mutta akka vain sähisi, sylki ja huitoi, samassa pieni kivi osui pyörän alle ja takapyörä teki huiman kaaren ja nappasi poikaa pääkoppaan — seuraavassa silmänräpäyksessä oli sekä noita-akka että papinpoika syvässä mutaojassa — ensin lensi herra mestari päistikkaa, mutta rukin ratas toi akankin perässä.
Se lankeemus oli suuri, sen voimme vakuuttaa, jumalankiitos ettei kylkiluita katkeillut, vaikka kovin ne rutisivat. Ajaja kadotti tajuntansa hetkeksi — itse pimeyden ruhtinasko lienee korjannut noita-akan, sitä hän ei tietänyt, mutta kun vihdoin hornan kuilusta ylös rämpi, oli siinä kirkkotiellä vain — käärmeen hammas. Arvoisat sanankuulijat, voisimme jatkaa tekstiä, mutta luulemme jo todistaneemme, mitä todistaa tahdoimme, nimittäin: miten vanha-aika ja uusi-aika kohtasivat toisensa vihtahousussa, joka ajeli rukin rattaalla.
15.
Palkovene.
Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset, kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta. Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle, ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus. Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään…
Vanha kansa sanoi:
— Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän ihmisjären keksimä. — Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat…
Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari, joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui, uneksui, mitä lienee miettinytkään — kaloista ei välittänyt, ihaili vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan siimaa laski veteen lyijypainon kanssa — vanha kansa oli siinä paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan — olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi kamalaa kuilua.