Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut, rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan. Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi. Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten keksintöjen valtakuntaa…
Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa, ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä — mistä se tuli? — Kuka oli? — papinpoika näki piikatyttöjen luhdin ovea vedettävän kiinni — mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti kuin tukki.
* * * * *
Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä, peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä liikkui ja maihin yritti — heinäväki heinähankoineen haravoineen läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:
Armon liiton Engel,
Torju pääldäm perkel!
16.
Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.
Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla, vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta, paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan, sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien, niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen, pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta — sanokaamme se kolme kertaa — olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko. Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin krokettipallo siitä läpi livahti.
Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen, jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan", mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan, jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri tunsi itsensä viralta pannuksi — ja uusi peli oli aljettava. Se oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento — esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai apupapin edessä — niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa — niin teille avataan — se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina, puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa, ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta. Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin, vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin kotikartanolla.
Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita, jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen, Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa — taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi — loivat omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.