Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki "kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä — tallin kupeella — rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.
* * * * *
Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna tallin luukun yläpuolelle. Esko oli nuorena ylioppilaana rakastunut orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis academicus avasi suunsa ja kysyi:
— Näitkö, Elli? Elli vastasi:
— Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:
— Että kala hyppäsi!
— Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään, vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli ruotsiksi:
— Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:
— Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana majaili.
Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät, tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin, paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen, melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui, niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti. Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari, elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan nousten ylös jyrkkiä kaideportaita — ja vasta sitten hän läksi kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään, kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana. Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta — ei puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30 vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi: