— No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.
— Minä olin rakastunut sinuun, Elli!
— Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin jotakin, Esko?
— Anna tulla nyt!
— Minä huomasin sinut pappilan katolta. Sitten näin minä sinun katoavan. Vaan kun et heti tullut, niin luulin sinun lähteneen pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.
— O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin —
— Niin, mihin sinä silloin menit?
— Pik…
— Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.
Toisen pappilan pojan, Vihtorin, ensi lemmen leimahduksista erämaan ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista "Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun hänestä oli tullut kadetti — vieläpä unissaan Vanhalla Puolella poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista maidon mukana immen mustat kiharatkin — tilanne oli liikuttavan kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin, postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa vinkuvaa volangia suudelmasta.