Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli "ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat. "Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen pienokaisen suloinen ääni.
Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oli Aune, oikeastaan Aune Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara — vai oliko ehkä palsami tai elämänlanka — tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi — jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan: voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen marttyyrin — mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme? Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!
Väntti pojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia, jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään. Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti, mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.
Viides pappilan nuorista oli Rolf — Ruffe, Pekka, Petrus tai Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta, synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään avioliittoon papintyttären kanssa. Sit tibi terra levis.
Nyt on velipoika Iivarin vuoro astua lemmen ulkoilmateatterin vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai ilveilyoperetti ensin esitetään — niitä on niin monta? Iivari oli ihan lapsi vasta — kenties viisvuotias pellavapäinen naskali — kun hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois. Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani, mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa — pimeydessä. Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki — kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa — puhtainta yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli "oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut — Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele, niin ma näytän!
Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari katseli koko päivän tätä suurta tyttöä — hänessä oli pojalle jotakin hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt, mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä. Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan myöten — ja meni pöydän alle.
Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa, kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta". Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja — pöydän alla.
Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi äärimäinen ujous — Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta, kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma, mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.
Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä, valkonauhamaisena. Kädenkosketus — siinä kaikki, mutta aivankuin henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin. Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei johtaisi avioliittoon — ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai harvinaisen sähkösanoman: Jos vielä tahdot, puran, Nanneli. Hän sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta Iivari jäi onkimaan — kultakaloja.
Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen koulutoveri Thyra — myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin tärkeätä — ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus — Iivaria ei koskaan voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton sisäsatamaan — asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra, oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään, joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen". Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan — oli lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki — alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen polviaan: voe herra Jeesus! Josta kaino ja hyvinkasvatettu papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos — ja harppasi takaisin pihaan.