Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että luuli nuorta herraa — Jeesukseksi?
Sanni sisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin, mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka pii ja rauta iskivät kipunansa — haju tuntui vain sieraimissa ja haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita ei kukaan lukenut — niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan, Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta, Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna, vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.
Ei kukkaisten eikä ruusujen päällä
Mosatrampparit pohjolassa samota saa!
Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on,
Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!
Virvi, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan — jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin korkeata veisua:
Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang,
Der bleibt ein Narr sein Leben lang.
Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon, joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.
On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.
17.
Papinpojan ensimäinen runo.
On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista asioista taivaan ja maan välillä.