— Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti ilmoitti että: kas kun ruis jo heilimöi!

— Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:

Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!

Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran.
Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:

— Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat olalla.

Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili…

* * * * *

Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.

Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta, korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot? Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli. Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt. Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa — jos tarkemmin tutkii — kokonainen orkesteri kultareunaisia hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia — mutta nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja vaipuu vaipumistaan — tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja — mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat — kuka tietää, eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi käy yhä korkeammaksi…

Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on jännityksissä — täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven salainen ruhtinatar — Mustalampi.