* * * * *
Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?
Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.
Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa, punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia. Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät: missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli syleillä jotakin lämpöistä, ikuista — ei ole ketään, ei ketään…
Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys, rauhassa maa,
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo.
Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei itsekään ymmärrä, mikä se on.
Silloin mun silmääni kyynele nousi,
Yön hämärissä itkin kuin laps…
Vaan hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo.
Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.
Mut en minä tiennyt miksikä itkin
Ja itkuni ääntä ei kuullunna ken,
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo…
— — —