Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa" — jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta pyhyyden loukkauksesta muka — mutta kaukanapa oli akkaväen nauru sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.
"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli tärkeätä asiaa.
"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve — mittee sitä on nuorelle herralle kuulunna? — öhömm — oisko maisterilla ahvenen onkia?"
Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin "silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä takapihalla — niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin — jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin oli korkea arvonimi — "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi" kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta — kuten Issin Karoliina vikoili — jonakin päivänä tömähtäisi tohtori, joka "panoo reväsimenni sijolleen".
Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön Ruusan" kanssa, oli tullut — postiruustinna, kuten arvonimi erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat, tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla — ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa — arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?
Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin ihme että kaikki papinlapset — yhtä lukuun ottamatta — toinen toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta — raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan pihalla jo juoksentelivat lastenlapset — pappilan nuoruus kukoisti toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa, joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas ne ovat pellossa, hunsvotit — Cilly, hvarför ser du inte efter?"
Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan — kas sepä lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman koko järjestelmälle.
Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia… Ukko rovastista tuli elämänsä ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle. Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia, jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille, niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!
Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta — se oli alussa ollut kova pähkinä purra — mutta heti kun näki että kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi, nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että vaarinhan se on…" Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja parakraafit:
Rida, rida ranka,
Hästen heter Blanca…